Vero-ohjelma: Liitteet

Liite 1. Talouspolitiikan mittaaminen ja seuranta 

1. Verolinjausten toteutuminen ja hyvinvoinnin lisääntyminen

Vero-ohjelmassa on kuvattu SDP:n veropolitiikan tavoitteet vaalikaudelle 2019–2023 sekä vuoteen 2030 asti.  Talouspolitiikan onnistumiselle tulee asettaa myös mitattavia tavoitteita. Tavoitteiden saavuttamista voidaan arvioida esimerkiksi mittaamalla, kuinka suuri osa esitetyistä toimenpiteistä toteutuu ajanjaksolla. Verotuksen painopisteen muuttamista tulo- ja omaisuusverotukseen voidaan arvioida esimerkiksi näiden verojen osuudella suhteessa kaikkiin verotuloihin. Tämä kuvaa samalla verotuksen progressiivisuuden lisääntymistä.

Lisäksi tarvitaan yleisempiä talouspolitiikan mittareita, joilla voidaan arvioida hyvinvoinnin kehittymistä, joka on SDP:n verolinjausten päätavoite. Mikään yksittäinen mittari ei ole riittävä talouspolitiikan ohjenuoraksi. Hyvinvointi merkitsee monia asioita, jotka kaikki on pyrittävä ottamaan huomioon sekä arvioitaessa päätösten vaikutuksia ennakkoon että seurattaessa niitä jälkikäteen. Siksi politiikan toteutumista tulee arvioida monipuolisilla hyvinvoinnin mittareilla. Tässä lähtökohtana voidaan käyttää liitteen luvussa 2. kuvattuja hyvinvoinnin mittareita. Näin varmistetaan, että esimerkiksi hyvinvointiin vaikuttavat koulutus, terveys, osallisuus, työ, turvallisuus ja luottamus otetaan huomioon politiikan onnistumista arvioitaessa.

Talouden ja hyvinvoinnin mittareiden epävarmuus on otettava huomioon poliittisia päätöksiä tehdessä. Esimerkiksi tuloeroista- tai varallisuuseroista ei ole saatavilla tarkkoja tietoja, joten eriarvoisuutta koskevia päätöksiä ei voi täysin nojata yksittäisiin mittareihin. Tuloeromittareilla ei saa täysin oikeaa kuvaa kaikkien poliittisten päätösten vaikutuksista tuloeroihin ja monet muut mittarit ovat vielä epävarmempia[1]. On myös huomioitava, että keskeisimpien poliittisten päätösten taloudelliset vaikutukset syntyvät viiveellä. Esimerkiksi koulutusuudistusten hyödyt näkyvät vasta vuosien päästä talouskehityksessä. Siksi arvioinnin on oltava riittävän pitkäjänteistä ja poliittisten päätösten johdonmukaisia.

Eräiden mittarien käyttö politiikan ohjenuorana voi olla haitallista. Esimerkiksi bruttokansantuotteen ja kokonaisverojen suhdetta mittaava kokonaisveroaste on huono talouspolitiikan työkalu, sillä se ei millään tapaa kuvaa hyvinvoinnin muutoksia. Korkea kokonaisveroaste on yleensä kytköksissä korkean hyvinvoinnin hyvinvointivaltioihin ja toisaalta kehitysmaissa veroaste on matala[2]. Veroasteen kasvu ei kuitenkaan aina kerro hyvinvoinnin lisääntymisestä, sillä se riippuu vahvasti lyhyen aikavälin talouskasvusta, johon ei voida politiikalla vaikuttaa. Siksi kokonaisveroasteen ja muiden vastaavien mittareiden käyttöä politiikan tavoitteina tulee välttää.

 

2. Mitä on hyvinvointi ja miten sitä mitataan?

 

Esimerkiksi EU, OECD ja YK ovat viime vuosina korostaneet sitä, että hyvinvoinnin lisääminen tulisi ottaa aiempaa laajemmin valtioiden tavoitteeksi. Samalla ne ovat korostaneet sitä, että hyvinvointi tulisi ymmärtää laajasti, ja että sitä tulisi arvioida monipuolisilla mittareilla. Lisäksi ne ovat korostaneet tasa-arvon roolia hyvinvoinnissa. Yhteiskunnan hyvinvointia heijastelee vahvasti se, miten se huolehtii haavoittuvimmista ja syrjäytyneistä. Sen sijaan talouskasvu ei välttämättä lisää hyvinvointia. Tästä hyvä esimerkki on Kiina, jossa hyvinvointi ei ole kasvanut talouskasvun myötä viimeisen 25 vuoden aikana[3].

Hyvinvointi koostuu monista tekijöistä, jotka ovat osittain riippuvaisia toisistaan. EU:n komission hyvinvoinnin arvioimista koskevan asiantuntijatyöryhmän raportissa hyvinvointi jaoteltiin seuraaviin tekijöihin[4]:

  1. Materiaaliset elinolosuhteet
  2. Työ ja muu osallisuus
  3. Fyysinen ja psyykkinen terveys
  4. Koulutus
  5. Vapaa-aika ja yhteisöllisyys
  6. Taloudellinen ja fyysinen turvallisuus
  7. Hallinto, demokratia ja perusoikeudet
  8. Luonto ja elinympäristö
  9. Tyytyväisyys elämään

OECD jaottelee samoja asioita hiukan eri tavalla[5]:

  1. Asumisen laatu ja kustannukset
  2. Tulot ja varallisuus
  3. Työ ja työttömyys
  4. Työn ja muun elämän yhteensovittaminen
  5. Yhteisöllisyys ja osallisuus
  6. Koulutus
  7. Ympäristö
  8. Osallisuus yhteiskunnan kehittämiseen (mm. demokratia)
  9. Fyysinen ja psyykkinen terveys
  10. Henkilökohtainen tyytyväisyys
  11. Turvallisuus ja luottamus

Hyvinvointia voidaan siis arvioida tutkimalla näitä tekijöitä ja niiden kehitystä. Käytännössä tutkiminen on vaikeaa ja siihen sisältyy epävarmuuksia, kuten kaikkeen yhteiskuntaa ja taloutta koskevaan tutkimukseen. Mikään mittari ei yksin sovi politiikan ohjenuoraksi, mutta monipuoliset mittarit antavat mahdollisuuden arvioida hyvinvoinnin kehitystä luotettavammin. Monipuolisuus antaa myös paremman mahdollisuuden arvioida hyvinvointitavoitteiden saavuttamista.

Esimerkiksi OECD:n ja YK:n alaisuudessa on kehitetty menetelmiä ja arvioitu eri mittarien soveltuvuutta hyvinvoinnin mittaamiseen. Tunnettuja mittareita ovat World Happiness Index[6] ja OECD:n Better Life Index[7]. Myös EU:ssa on arvioitu hyvinvoinnin mittaamisen työkaluja edellä listatun yhdeksänkohtaisen jaottelun mukaisesti[8]. Komissio on kerännyt sivuilleen listan maailmalla hyvinvoinnin arviointiin käytetyistä mittareista[9].

 

Liite 2. Hyvä verojärjestelmä

 

1. Verotuksen päätavoitteet

Verotuksella on politiikan työkaluna kaksi päätehtävää. Ensimmäinen tehtävä on fiskaalinen: verotuksella rahoitetaan julkisia palveluja ja investointeja eli varmistetaan hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus rasittamatta kohtuuttomasti taloudellista toimeliaisuutta. Toiseksi verotus on työkalu varallisuuden siirtoon ihmisiltä ja yhteisöiltä toisille. Verotuksessa tulee ottaa tulojen ohella huomioon myös kertynyt varallisuus, sillä myös varallisuus vaikuttaa toimeentuloon ja veronmaksukykyyn. Verotus on siis työkalu, jolla siirretään resursseja yhteiskunnan sisällä. Samat verotuksen päätehtävät on todettu sosialidemokraattien aiemmissa verolinjauksissa[10].

Laadukas koulutus, hoiva, sosiaaliturva, terveydenhuolto ja oikeusturva ovat perusoikeuksia, joihin oikeuttaa tarve, ei maksukyky eikä asema yhteiskunnassa. Perusoikeuksien toteutuminen ei ole yksin julkisyhteisöjen varassa, mutta se taataan viime kädessä julkisyhteisöjen tarjoamilla palveluilla ja tulonsiirroilla.

Verotus on työkalu – ei itseisarvo. Se on kuitenkin tärkeä väline sosialidemokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamisessa ja mahdollisuuksien tasa-arvon edellyttämässä varallisuudensiirroissa. Verotuksen tason tulee olla riittävä, että sillä voidaan kestävästi rahoittaa hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja toiminta. Toisaalta sen tulee rasittaa taloudellista toimeliaisuutta mahdollisimman vähän – tämä määrittää osaltaan verotuksen tasoa ja rakennetta. Verotuksella tulee siirtää varallisuutta maksukykyisimmiltä sitä tarvitseville. Verotus varmistaa markkinataloudessa reilun kilpailun ja sillä tuetaan osaltaan kestävää kehitystä.

Hyvinvointiyhteiskunta hyödyttää kaikkia, kun yhteiskunnan kukoistus tuo veroille vastinetta. Laadukkaalla koulutuksella ja terveydenhuollolla varmistetaan, että ihmiset voivat osallistua yhteiskunnan ja sen elinvoimaisuuden kehittämiseen parhaalla mahdollisella tavalla, ja että yritysten toimintaedellytykset ovat kunnossa. Kaikkien hyvinvoinnin varmistaminen lisää myös turvallisuutta, kun harvojen tarvitsee turvautua rikoksiin. Tasa-arvo lisää myös luottamusta yhteiskunnan sisällä. Osaava, hyväkuntoinen ja sitoutunut työvoima takaa suomalaisten yritysten ja oppilaitosten menestyksen.

Verotus ei ole ainut yhteiskunnan rahoituksen työkalu. Se on kuitenkin kaikkialla maailmassa keskeisin yhteiskunnan kestävän rahoituksen lähde. Esimerkiksi vuonna 2017 verojen osuus suhteessa valtion kaikkiin tuloihin oli 83 prosenttia. Muita rahoituslähteitä ovat velanotto, sijoitustoiminta ja esimerkiksi luonnonvarojen hyödyntämiseen perustuva liiketoiminta. Lisäksi julkiset tahot perivät palveluista asiakasmaksuja.

Verotuksen on perustuttava lakiin ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Verotus mahdollistaa perusoikeudet, kuten oikeuden koulutukseen, sosiaaliturvaan, kulttuuriin ja työhön. Verotus on siis oikeusvaltion keskeinen pilari. Sillä myös osaltaan varmistetaan oikeusvaltion instituutioiden taloudellinen riippumattomuus.

2. Muut hyvän verojärjestelmän piirteet

 

2.1 Oikeudenmukaisuus

Oikeudenmukaisuus on keskeinen osa sosialidemokraattista verotusta[11]. Oikeudenmukaiseen verotukseen kuuluu tasapuolisuus: samasta tulosta tai varallisuudesta maksetaan saman verran veroa. Toisaalta saman suuruisesta, mutta luonteeltaan erilaisesta, tulosta tai varallisuudesta voidaan perustellusta syystä maksaa eri suuruinen vero. On oikeudenmukaista huomioida veronmaksukyky: suuremmasta tulosta tai varallisuudesta tulee maksaa enemmän veroa, sillä varallisuus lisää veronmaksukykyä. Aivan pienistä tuloista ei peritä veroa lainkaan tai sitä peritään vain vähän. Tällainen progressiivinen verotus on keskeinen osa oikeudenmukaista verojärjestelmää.

Oikeudenmukaisuus verotuksessa ei liity yksin verovelvollisten välisiin suhteisiin, vaan myös valtioiden ja muiden veronsaajien väliseen oikeudenmukaiseen verotulojen jakoon. Kansainvälisessä yritys- ja sijoitustoiminnassa verotulojen tulee jakautua maiden välillä tasapuolisesti siten, että otetaan huomioon, missä toimintaa on harjoitettu ja kenen resursseja siinä on hyödynnetty. Tämä on kansainvälisen kestävän yhteistyön edellytys. On oikeudenmukaista, että valtiot ja muut julkisyhteisöt pidättäytyvät haitallisesta verokilpailusta, joka rajoittaa muiden maiden itsemääräämisoikeutta ja asettaa ihmiset sekä yritykset epätasapuoliseen asemaan[12]. Tällainen verokilpailu haittaa viime kädessä kaikkia, kun yhteiskunnat eivät voi keskittyä ydintehtäväänsä, hyvinvoinnin lisäämiseen.

2.2 Taloudellinen tehokkuus

Verotus vaikuttaa aina sen kohteiden – ja toisaalta palvelujen ja varallisuudensiirtojen saajien – käyttäytymiseen. Verotus vaikuttaa myös viranomaisten toimintaan ja yritystoiminnassa kilpailijoihin. Verotus on taloudellisesti tehokasta, kun verotuksen haitalliset ulkoisvaikutukset minimoidaan ja toisaalta hyödylliset vaikutukset maksimoidaan. Esimerkiksi verorahoilla kustannetulla koulutuksella on hyödyllisiä ulkoisvaikutuksia. Tehokkuus onkin yksi hyvän verojärjestelmän keskeinen piirre.

Talousteorian näkökulmasta verotus on tehokasta, kun se vaikuttaa sen kohteiden käyttäytymiseen mahdollisimman vähän. Sen ei siis tulisi ohjata merkittävästi esimerkiksi työn tekoa tai investointeja, jotta ne kohdistuvat niiden taloudellisen kannattavuuden mukaisesti. Siksi työnteon ja yrittämisen eri muotoja tulisi lähtökohtaisesti verottaa tasapuolisesti, jolloin verotus on neutraalia. Hyvä ohjesääntö verotukselle onkin, että veropohjat on pidettävä tiiviinä. Tiiviit veropohjat mahdollistavat myös verokantojen pitämisen matalalla tasolla.

Verotuksella ei siis tule tarpeettomasti haitata taloutta. On kuitenkin huomattava, että verotuksen vaikutus käyttäytymiseen on usein suhteellisen pieni. Tutkimusten perusteella verotus tai sen rakenne eivät lukeudu talouskasvun kannalta merkityksellisimpiin tekijöihin[13].

Joissain tilanteissa on perusteltua tukea yritystoimintaa verokevennyksillä, jos sillä on riittävän suuria positiivisia ulkoisvaikutuksia. Esimerkiksi kotimaisten yritysten tutkimus- ja kehitystoimintaa tukemalla voidaan parantaa työvoiman osaamista, millä voi olla positiivisia ulkoisvaikutuksia. Samoin matalasuhdanteiden aiheuttaman tilapäisen työttömyyden synnyttämiä pitkäaikaishaittoja voidaan pienentää elvyttävällä talouspolitiikalla.

Verotuksen tehokkuuteen liittyy myös hallinnollinen tehokkuus. Verotuksen toimittamisen ja valvonnan tulisi siis aiheuttaa mahdollisimman vähän kustannuksia sekä verotuksen kohteille että verotuksen toimittamiseen osallistuville viranomaisille.

2.3 Verotuksen oikeusvarmuus ja ennustettavuus

Taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta tärkeitä ovat myös verotuksen oikeusvarmuus ja ennustettavuus. Oikeusvarmuus varmistetaan riittävän yksinkertaisella ja yksiselitteisellä lainsäädännöllä sekä viranomaisten neuvonnalla, jolloin verovelvolliset eivät tarvitse lain tulkintaan verokonsulttien apua eikä tulkinnoista tarvitse kiistellä tuomioistuimissa. Verotuksen ennustettavuus liittyy myös siihen, etteivät verolainsäädännön muutokset ole niin tempoilevia, että epävarmuus vaikuttaisi ihmisten tai yritysten käyttäytymiseen haitallisesti. Yleensä lainsäädännön ennustamattomuus on ollut etenkin kehitysmaiden ja muiden vakiintumattomien oikeusvaltioiden ongelma.

2.4 Muut verotuksen ohjaustavoitteet

Verotus liittyy taloudelliseen toimintaan ja verot maksetaan rahana. Verotuksella on kuitenkin muitakin kuin taloudellisin mittarein mitattavia tavoitteita. Verotus vaikuttaa käyttäytymiseen, joten sillä voidaan pyrkiä vähentämään haitallisia tai lisäämään hyödyllisiä ulkoisvaikutuksia. Esimerkiksi alkoholi- ja tupakkaverolla vähennetään päihteiden käyttöä, ja siten lisätään ihmisten hyvinvointia. Samalla sillä katetaan kulutuksen yhteiskunnalle aiheuttamia haittoja. Verotuksella voidaan myös ohjata luonnon kannalta kestävämpään kuluttamiseen. Suomessa on myös tuettu yleishyödyllistä kansalaisjärjestötoimintaa harjoittavia yhdistyksiä sekä tiedettä ja taidetta rahoittavia säätiöitä vapauttamalla ne pääosin veroista. Näin on osaltaan tuettu kansalaisyhteiskunnan ja aktiivisen osallisuuden toimintaedellytyksiä.

Maltillisten veromuutosten vaikutukset käyttäytymiseen ovat yleensä suhteellisen pieniä. Siitä huolimatta verotusta on aiheellista käyttää ohjauskeinona, kun se on vaihtoehtoisia toimia tehokkaampi työkalu yhteiskunnan kannalta kestävämpään kuluttamiseen ja tuotantoon ohjaamisessa, tai sillä voidaan täydentää muita ohjaustyökaluja. Lisäksi tulee varmistaa, että verotus on johdonmukaista suhteessa muihin ohjauskeinoihin, kuten suoriin tukiin ja rajoituksiin.

2.5 Verotuksen käyttäytymisvaikutukset ja verosuunnittelu

Verotuksella on aina käyttäytymisvaikutuksia eli niin kutsuttuja dynaamisia vaikutuksia. Ne voidaan jakaa kahteen ryhmään: verosuunnittelullisiin ja tosiasiallisiin vaikutuksiin. Molemmat on otettava huomioon, jotta varmistetaan, että tavoiteltu verotus kohdistuu sekä juridisesti että tosiasiallisesti siihen, mihin pyrittiin.

Muutokset verotuksessa voivat lisätä ei-toivotusti verosuunnittelua ja veronkiertoa, jolloin esimerkiksi veronkorotuksen tuotto jää tavoiteltua pienemmäksi. Toisaalta sekä verosuunnitteluun että lain vastaiseen veronkiertoon voidaan puuttua verovälttelyä koskevalla lainsäädännöllä ja siten pienentää niiden merkitystä. Lainsäädännöllä tuleekin varmistaa, ettei tavoiteltua verotusta ole mahdollista välttää verosuunnittelujärjestelyillä tai kiertää rikollisin keinoin. Yksin lainsäädäntö ei riitä verotuksen tasapuolisuuden varmistamiseen. Lisäksi tarvitaan viranomaisvalvontaa ja siihen liittyvää viranomaisten neuvontaa ja laadukkaita palveluita, joilla verojen maksaminen tehdään vaivattomaksi.

Verotus vaikuttaa siis verosuunnittelun ja sen kohteiden taloudelliseen asemaan. Sen sijaan verotuksen dynaamisista vaikutuksista tosiasialliseen toimintaan ja talouden kehitykseen on verrattain vähän luotettavaa tutkimusta[14]. Veronkorotuksilla tai veronalennuksilla ei siis itsessään välttämättä vaikuteta kovin paljon esimerkiksi työntekoon tai yrittäjyyteen, vaan hyvinvoinnin kannalta jopa olennaisempaa on se, miten verovarat käytetään. Harva valitsee asuin- tai työpaikkaansa lopultakaan yksin verosyistä. Verotuksen suorat vaikutukset ihmisten käyttäytymiseen ja yritysten toimintaan ovat verrattain vähäiset[15]. Verotuksen merkitys voi kuitenkin olla suurempi esimerkiksi matalasuhdanteessa, jos sitä käytetään suhdannepolitiikan työkaluna. Samoin verouudistuksiin liittyy aina tilapäisiä seurauksia.

 

3. Veropohjan ja verokantojen rooli veropolitiikassa

 

Veropohja tarkoittaa verotuksen perustetta eli esimerkiksi tuloverotuksessa verotettavan tulon määrää, joka lasketaan veronalaisten tulojen ja vähennyskelpoisten menojen erotuksena. Arvonlisäverotuksessa veropohjan muodostaa kuluttajien arvonlisäveronalaisista palveluista ja tavaroista maksama veroton myyntihinta. Verokanta tarkoittaa veropohjaan sovellettavaa veroprosenttia. Esimerkiksi yhteisöjen verokanta on vuonna 2018 20 prosenttia, joten ne maksavat veronalaisesta voitostaan 20 prosentin yhteisöveroa.

Veropohja ja verokanta määrittävät yhdessä verotuksen tason, joten niistä päättäminen on keskeinen osa veropolitiikkaa. Laajat veropohjat ovat hyvän veropolitiikan lähtökohta, joka antaa edellytyksen myös matalille verokannoille. Laajat veropohjat tarkoittavat sitä, että tuloja, varoja, kulutusta ja tuotantoa verotetaan suhteellisen kattavasti siten, että verotus ei ohjaa tarpeettomasti ihmisten käyttäytymistä ja yritysten toimintaa. Tiiviit veropohjat myös estävät verotuksen välttelyn. Kaikkia tuloja, varoja tai liiketoimia ei ole kuitenkaan syytä verottaa vaan verotuksen tavoitteet viime kädessä määrittävät sen, mitä on tarkoituksenmukaista verottaa. Veropohjaa voidaan käyttää työkaluna ohjaamaan hyödylliseen kuluttamisen[16] tai esimerkiksi huojentamaan moninkertaista verotusta. Suomessa on myös tuettu yleishyödyllistä kansalaisjärjestötoimintaa harjoittavia yhdistyksiä sekä tiedettä ja taidetta rahoittavia säätiöitä vapauttamalla ne pääosin veroista.

Kohtuulliset verokannat tarkoittavat sosialidemokratian näkökulmasta sitä, että verotuksen taso on riittävä hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamiseksi, mutta verotus ei tarpeettomasti haittaa taloudellista toimintaa tai ihmisten vapautta päättää omaisuudestaan. Eri verolajeihin sovellettavilla verokannoilla ratkaistaan viime kädessä se, kehen verotus kohdistuu. Siten veronmaksukyky ja yhteiskunnan rahoitustarve ovat keskeisiä tekijöitä päätettäessä verokannoista. Lisäksi verokannoilla voidaan ohjata yhteiskunnan kannalta kestävämpää kulutukseen ja tuotantoon.

 

4. Kansainvälinen veropolitiikka ja verokilpailu

 

Suomi voi päättää verotuksesta suhteellisen itsenäisesti. Samalla on selvää, että kansainvälinen toimintaympäristö on otettava huomioon kaikessa veropolitiikassa. Suomi voi myös vaikuttaa kansainvälisen verotuksen toimintaympäristöön eri foorumeilla.

Verotus kuuluu vahvasti kansallisen itsemääräämisoikeuden piiriin. Esimerkiksi EU:ssa tämä ilmenee siten, että verotusta koskevista direktiiveistä on päätettävä yksimielisesti. Siksi EU voi puuttua Suomen verotukseen vain aiempien sopimusten puitteissa. Suomi on myös sopinut verotusoikeuden jakamisesta monien maiden kanssa erillisillä verosopimuksilla. Eduskunnalla on kuitenkin oikeus irtisanoa verosopimukset yksipuolisesti.

Suomi on käyttänyt itsemääräämisoikeuttaan kansainvälisiin sopimuksiin sitoutumiseksi nimenomaisesti siksi, että se on Suomen etu. On selvää, että yhteistyötä tarvitaan myös jatkossa, sillä verotuksen yhdenmukaistamisella voidaan ratkaista globaalin talouden suurimpia ongelmia.

Tällä hetkellä Suomi on sitoutunut muun muassa seuraaviin kansainvälisiin sopimuksiin, jotka on otettava huomioon verolainsäädännössä:

  • EU:n perustamissopimus, ETA-sopimus sekä verotusta koskevat direktiivit ja asetukset.
  • Suomen kahden- ja monenväliset verotusta koskevat valtiosopimukset.
  • Kauppasopimukset, kuten Maailman kauppajärjestö WTO:n GATT-sopimus[17].
  • Perusoikeuksia koskevat sopimukset, kuten Euroopan neuvoston sosiaalinen peruskirja.
  • Ihmisoikeussopimukset, kuten Euroopan ihmisoikeussopimus.

EU:n perustamissopimus, kauppasopimukset, perusoikeuksia koskevat sopimukset sekä ihmisoikeussopimukset luovat yleiset puitteet verotukselle. EU:n perustamissopimus rajoittaa esimerkiksi kansallisuuden perusteella tehtävää syrjintää sekä pääomien vapaan liikkuvuuden ja sijoittautumisvapauden loukkaamista. Lisäksi perustamissopimus sääntelee valtion avun antamista eli sitä, miten verotusta voi käyttää yritysten tukemiseen. Euroopan neuvoston sosiaalinen peruskirja velvoittaa keräämään riittävät verotulot sosiaaliturvan perustason varmistamiseksi. Euroopan ihmisoikeussopimus velvoittaa Suomen varmistamaan ihmisoikeuksien toteutumisen verotuksessa.

Verotusta suoraan ohjaavia kansainvälisiä sopimuksia ovat EU:n direktiivit ja asetukset sekä kahden ja monenväliset verosopimukset. Monenväliset verosopimukset on tehty pitkälti OECD:n piirissä ja ne perustuvat OECD:n sekä YK:n puitteissa tehtyihin malliverosopimuksiin ja neuvotteluihin. Juuri EU, OECD ja YK ovat keskeisimmät kansainvälisen veropolitiikan foorumit.

EU:ssa harmonisoitu verosääntely koskee arvonlisäverotusta, valmisteverotusta, konserniverotusta, monikansallisten yritysten veronkiertoa, raportoinnin läpinäkyvyyttä sekä talousrikollisuuden torjuntaa. EU:ssa tehdyt sopimukset siis asettavat puitteet arvonlisäverotuksen tasolle, yritysverotusjärjestelmälle sekä veronkierron torjunnalle. Toisaalta EU:n sopimukset helpottavat talousrikollisuuden torjuntaa ja rajoittavat haitallista verokilpailua.

Kahdenvälisillä ja monenvälisillä verosopimuksilla on sovittu verotulojen jakaminen maiden välillä kansainvälisissä tilanteissa. Ne siis osaltaan täydentävät EU:n puitteissa tehtyjä direktiivejä ja asetuksia. Verosopimuksilla myös lisätään läpinäkyvyyttä ja verotietojenvaihtoa, mikä helpottaa talousrikollisuuteen ja aggressiiviseen verosuunnitteluun puuttumista.

Laaja kansallinen itsemääräämisoikeus on johtanut siihen, että eri maiden verojärjestelmät poikkeavat toisistaan. Kaikkia eroja ei ole nivottu yhteen kansainvälisillä sopimuksilla, minkä vuoksi kansainväliset liiketoimet ja sijoitukset antavat mahdollisuuden verojen välttelyyn. Lisäksi monet maat ovat yhteistyön sijaan lähteneet mukaan niin kutsuttuun haitalliseen verokilpailuun, jolla ne houkuttelevat ulkomaisten verosuunnittelijoiden ja talousrikollisten rahoja tarjoamalla näille mahdollisuuden vältellä kotimaansa veroja. Verojen välttely voi olla laillista aggressiivista verosuunnittelua tai laitonta talousrikollisuutta ja veronkiertoa. Aggressiiviseen verosuunniteluun voi puuttua paikkaamalla verojärjestelmän aukkoja kansallisella lainsäädännöllä ja kansainvälisillä sopimuksilla. Talousrikollisuuteen puuttuminen onnistuu ennen kaikkea lisäämällä läpinäkyvyyttä, jolloin varojen piilottelu veroparatiiseihin tehdään vaikeammaksi.

Haitallinen verokilpailu liittyy luonteensa vuoksi pääosin tulo- ja varallisuusverojen välttelyn. Erityisen herkkiä sille ovat olleet pääoma- ja yhteisöverot, sillä nykyinen verojärjestelmä on mahdollistanut pääomien ja yritysten voittojen siirrot maasta toiseen. Tämä on osaltaan syy siihen, että arvonlisäveron ja muiden kulutusverojen rooli verotuksessa on kasvanut oikeudenmukaisempien tuloverojen kustannuksella.

Haitallinen verokilpailu on OECD:n 1990-luvulla lanseeraama käsite[18]. Haitallisuus perustuu siihen, että verokilpailulla rajoitetaan muiden maiden itsemääräämisoikeuteen, kun ne eivät voi järjestää yhteiskuntaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Yhteistyössä voidaan joko sopia verotuksen reiluista pelisäännöistä tai painostaa yhdessä yhteistyöstä kieltäytyviä valtioita. Itsemääräämisoikeutta käyttäminen kansainvälisistä pelisäännöistä sopimiseen on viime kädessä kaikkien etu, sillä verokilpailu estää valtioita keskittymästä ydintehtäväänsä: kansalaistensa hyvinvoinnin lisäämiseen. Valtiot luovat tehokkaammin hyvinvointia luomalla yrityksille terveet markkinat, jossa ne voivat kilpailla tasapuolisesti. Verokilpailu aiheuttaa markkinahäiriöitä, joten se on ristiriidassa tavoitteen kanssa.

Haitallinen verokilpailu uhkaa erityisesti hyvinvointiyhteiskuntia, joiden menestys perustuu julkisin varoin rahoitettuihin palveluihin. Esimerkiksi koulutusinvestoinnit parantavat tuottavuutta ja siten yritysten voittoja ja sijoitustuottoja, mutta vasta viiveellä. On hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksen kannalta kestämätöntä, jos koulutusinvestointien tuotot valuvat muualle.

 

5. Eri veronsaajaryhmien ja korvamerkittyjen verojen rooli

 

Eduskunta säätää verolait, joten se on keskeisin päättäjä verotuksessa. Suomessa laki antaa kunnille mahdollisuuden päättää niille kertyvien ansioverojen tasosta sekä rajallisesti kiinteistöverojen tasosta[19]. Lisäksi kunnat saavat osuuden yhteisöverojen tuotosta. Kuntien ja seurakuntien lisäksi veroluontoisia maksuja saavat myös Kansaneläkelaitos sekä työeläkevakuuttajat. Veronsaajaksi voidaan myös tulkita Yleisradio, jonka toiminta rahoitetaan Yle-verolla.

Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan yksi keskeinen vahvuus on ollut siinä, että ajan myötä valtaa ja vastuuta ihmisiä lähellä olevista kokonaisuuksista on siirretty hallinnossa lähemmäksi kansalaisia, paikallishallinnolle. Paikallishallinto hoitaa kaikissa Pohjoismaissa ihmisiä lähellä olevat ja usein tarvitsemat palvelut, jotka liittyvät esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluihin, koulutukseen, liikuntaan ja kulttuuriin.  Tämä kehitys on vaikuttanut myös verotukseen. Kaikissa Pohjoismaissa paikallishallinnon vastuulla olevat lähipalvelut rahoitetaan ensisijaisesti verotuksella, minkä vuoksi paikallishallinnon osuus ansiotulojen verokertymästä on korkea. Valtio vastaa ensisijaisesti turvallisuudesta, korkeimmasta opetuksesta ja tulonsiirroista, mutta ei niinkään julkisesta kulutuksesta. Valtion verotulojen rahoituspohja Pohjoismaissa muodostuukin pääosin kulutuksen verotuksesta.

Verotus vaikuttaa veronsaajien päätöksiin. Esimerkiksi kunnilla on intressi kehittää alueen elinvoimaisuutta, jos ne hyötyvät siitä korkeampien verotulojen muodossa. Samoin seurakunnilla on intressi pitää yllä jäsenmääräänsä, sillä niiden veropohja riippuu suoraan jäsenten verotettavista tuloista.

Verotuksella voidaan siis ohjata myös veronsaajien toimintaa. Verolainsäädännöllä tulee tarpeen mukaan varmistaa, että veronsaajat toimivat yhteiskunnan edun mukaisesti. Tarve riippuu olennaisesti veronsaajan tehtävistä. Esimerkiksi kunnilla on tällä hetkellä keskeinen rooli alueensa elinkeinotoiminnan kehittämisessä, joten on perusteltua, että kunnat hyötyvät onnistuneesta toiminnasta. Toisaalta kuntien mahdollisuus vaikuttaa omiin menoihinsa on rajallinen, sillä valtaosa niiden kuluista perustuu lakisääteisten hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen. Näihin kuluihin on siis pakko löytää rahoitus suhdanteista riippumatta. Tämä on otettava huomioon kuntien rahoitusta koskevassa verolainsäädännössä.

Veronsaajille on yleensä tarkoituksenmukaista antaa mahdollisuus valita, miten ne käyttävät varansa lakien puitteissa. Erityistilanteissa myös yhtä tarkoitusta varten kerättävät korvamerkityt verot ovat kuitenkin perusteltuja. Esimerkiksi työhön liittyviä eläke-, työttömyys- ja sairausvakuutusmaksuja on perusteltu sillä, että niillä katetaan osittain eläkkeisiin, työttömyyteen ja terveyteen liittyviä riskejä ja vastuita. Yle-verolla taas pyritään varmistamaan tiedonvälityksen riippumattomuutta, kun eduskunta ei voi suoraan päättää sitä koskevista määrärahoista.

 

Liite 3. Eri verolajien rooli verojärjestelmässä

 

Hyvä verojärjestelmä edellyttää monen tyyppisiä veroja, sillä ne täydentävät toisiaan. Verojen monipuolisuus on myös tiiviin veropohjan edellytys. Toisaalta eri verot kohdistuvat eri ryhmiin ja talouden toimintaan eri tavoin. Siksi veropolitiikan keskeiset valinnat kohdistuvat siihen, mitä verotetaan ja millä tavoin se tehdään. Tässä liitteessä on käsitelty eri tyyppisiä veroja sosialidemokraattisen veropolitiikan tavoitteiden näkökulmasta. Verolajit on jaoteltu ansiotuloihin, omistamiseen, kuluttamiseen ja tuotantoon kohdistuviin veroihin.

1. Ansiotuloon kohdistuvat verot

Tuloveroa voidaan maksaa mistä tahansa tulomuodosta ja sitä maksavat sekä henkilöt että yhteisöt. Tässä luvussa käsitellään ansiotulojen tuloverotusta. Yhteisöjen ja pääomatulojen tuloverotus kohdistuu omistamiseen, joten sitä käsitellään liitteen luvussa 2.

Ansiotuloilla tarkoitetaan työstä kertyneitä korvauksia, tyypillisimmin palkkoja, sekä elantoon tarkoitettuja sosiaalietuuksia, kuten työttömyyskorvauksia[20]. Tuloverot ovat helpoiten toteutettavissa oleva progressiivisen verotuksen muoto ja tuloverotus antaa mahdollisuuden säätää progression astetta joustavasti. Niiden osuus kaikista 95 miljardin euron veroista ja veronluonteisista maksuista oli vuonna 2016 noin 55 prosenttia eli 52 miljardia euroa[21]. Jos veronluontoiset pakolliset sosiaalivakuutusmaksut jätetään huomioimatta, progressiiviset ansiotuloverot muodostivat noin 37 prosenttia 68 miljardin euron verotuloista[22].

Pääomatulojen ja ansiotulojen verotuksen eriyttämiselle on vahvoja perusteita. Ansiotulot ovat yleensä luonteeltaan ensisijainen tulonlähde, sillä on yhteiskunnan etu, että useimmat tekevät työtä. Pääomatulot yleensä vain täydentävät ansiotuloa, joten on perusteltua, että myös pienempiä pääomatuloja verotetaan ja pienten tulojen verovapaus toteutetaan ansiotuloverotuksessa.

Ansiotuloveroa peritään nettotulosta eli tulosta, josta on vähennetty sen kerryttämisestä johtuvat menot. Osa sosiaaliturvatuloista on kuitenkin kokonaan verovapaita ja lisäksi verotuksessa on lukuisia huojennuksia, joiden tarkoituksena on verotuksen yksinkertaistaminen ja/tai käyttäytymisen ohjaaminen[23]. Luonteensa vuoksi tuloverotus antaa mahdollisuuden progressiiviseen verotukseen, ja sillä voidaan ottaa muutoinkin hyvin huomioon veronmaksukyky, kun veroa maksetaan kertyneistä tuloista. Ansiotuloverotus on siksi oikeudenmukaisen verotuksen keskeinen työkalu yhdessä omistamisen verotuksen kanssa.

Kohtuulliset ansiotuloverotuksen tason muutokset vaikuttavat vain vähän tosiasialliseen käyttäytymiseen, kuten työntekoon, yrittämiseen tai investointeihin[24]. Työn verotus vaikuttaa kuitenkin jossain määrin työn teon kannattavuuteen. Tuloverotuksella on eniten vaikutusta työllistymiseen matalilla palkkatasoilla, kun työstä saadut lisäansiot ovat suhteellisen pienet tai työllistyminen aiheuttaa tarpeetonta byrokratiaa. Matalissa tuloluokissa tuloverotus, työhön liittyvät vakuutusmaksut ja sosiaaliturvajärjestelmä ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa, jolloin sosiaaliturvan tasoa ja kannustimia on arvioitava kokonaisuutena.

2. Omistamiseen kohdistuvat verot

Omistamiseen kohdistuvat verot voidaan jakaa kahteen ryhmään. Ensiksi tuloveroihin eli yhteisöjen tuloveroon sekä pääomatuloveroon, joita peritään realisoituneista nettotuloista. Toiseksi omaisuusveroihin, joita peritään varallisuuden arvon perusteella. Tässä luvussa omistamiseen kohdistuvat verot on kuvattu tämän jaottelun pohjalta.

2.1 Yhteisön tulovero ja pääomatuloverot

Suomessa yhteisöveron ja pääomatuloverojen osuus kaikista veroista ja veronluonteisista maksuista oli vuonna 2016 8,5 prosenttia eli runsaat 8 miljardia euroa[25]. Jos pakolliset sosiaalivakuutusmaksut jätetään huomioimatta, ne muodostivat noin 12 prosenttia verotuloista. Yhteisöveron ja pääomatuloveron ohessa ulkomaille maksetuista pääomatuloista peritään lähdeveroa. Lähdeverojen nettokertymä on viime vuosina vaihdellut Verohallinnon tilastojen mukaan 100–400 miljoonan euron välillä, josta valtaosa on peritty ulkomaille maksetuista osingoista.

Pääomatuloveroa peritään yksityishenkilöiden varallisuudesta kertyneistä tuloista, kuten osingoista, myyntivoitoista, koroista ja yrittäjätuloista. Kuten edellä todettiin, yrityksestä saatujen tulojen kohdalla jaottelu työstä perittävään ansiotuloveroon ja omistamisesta perittävään pääomatuloveroon ei ole aivan yksiselitteinen. Sen vuoksi niin kutsutusta työhön perustuvasta osingosta maksetaan usein ansiotuloveroa, kun se on saajalleen edullisempaa, kuten useille yksinyrittäjille. Kymmenet tuhannet yrityksestään pieniä tuloja saavat hyötyvät ennen kaikkea ansiotuloveron alennuksista, eivät niinkään pääomatulojen muutoksista. Yhteisövero kohdistuu siis vain yhteisömuotoisiin yrityksiin, kuten osakeyhtiöihin. Henkilöyhtiöiden ja elinkeinonharjoittajien tulot verotetaan suoraan yrittäjien ansiotuloina ja pääomatuloina.

Sekä yhteisöveroa että pääomatuloveroa peritään yleensä nettotulosta eli tulosta, josta on vähennetty sen kerryttämisestä johtuvat menot. Esimerkiksi tappiolliset yritykset eivät siksi maksa yleensä yhteisöveroa. Yhteisöjen tuloverotus on tehokas – ja joskus ainoa – työkalu niin kutsuttujen ylisuurien voittojen verottamiseen. Tällaiset voitot eivät perustu suoraan esimerkiksi työn määrään tai sijoitettuun pääomaan, jolloin voitto on näihin suhteutettuna suuri. Ylisuuret voitot perustuvat usein tilapäiseen tai pysyvään määräävään asemaan markkinoilla, joka voi johtua muun muassa toimialan luonteesta tai teknologisesta etumatkasta. Toimialoja mullistavat niin kutsutut disruptiiviset innovaatiot voivat johtaa yhden yrityksen ylivaltaan, mikä asettaa haasteita sekä sääntelylle että verotukselle.

Kohtuulliset yhteisö- ja pääomatuloverotuksen tason muutokset vaikuttavat suhteellisen vähän tosiasialliseen käyttäytymiseen, kuten työntekoon, yrittämiseen tai investointeihin[26]. Verotuksen taso voi vaikuttaa haitalliseen verosuunnitteluun, jos veropohja vuotaa. Monikansallisten yritysten aggressiivinen verosuunnittelu, veronkierto ja verorikokset antavat mahdollisuuden tuloverojen välttämiseen, ellei niihin puututa tehokkaasti[27]. Kuten edellä todettiin, ansiotuloverotuksen sekä yhteisöjen tuottoihin kohdistuvan yhteisö- ja osinkoverotuksen yhteenlaskettu taso ovat myös kytköksissä toisiinsa verosuunnittelun vuoksi[28]. Esimerkiksi työstä maksettavan palkan ansiotuloverotusta voidaan välttää nostamalla tulo yhteisön kautta, jos yhteisön kautta nostetun tulon verotus on kevyempää. Kansainväliset verosopimukset on otettava huomioon erityisesti pääomatulojen verotuksessa, sillä ne rajoittavat ulkomaille maksettavien pääomatulojen verotusta[29]. Hyvin korkea pääomatuloverotus asettaisi siksi ulkomaalaiset sijoittajat kotimaisia parempaan asemaan.

Yhteisöverotus on yleensä saman tasoista eri toimialoilla. Tämä on perusteltua, sillä tasapuolisella verolla varmistetaan, että investoinnit kohdistuvat niiden taloudellisen potentiaalin perusteella. Joissain tilanteissa verokantojen eriyttäminen voi olla perusteltua. Tuloverotus antaa mahdollisuuden monopolivoittojen verottamiseen aloilla, joilla kilpailu tai riskit eivät edes pitkällä aikavälillä laske kannattavuutta. Lisäksi tuloverotus voi olla työkalu, jolla yhteiskunta saa korvauksen yksittäiselle toimialalle luovutetuista resursseista. Tuloveroilla voidaan myös kompensoida yksittäisen toimialan yhteiskunnalle luomia riskejä. Esimerkiksi Norjassa peritään öljyalan yrityksiltä korkeampaa yhteisöveroa, sillä ne hyödyntävät liiketoiminnassaan maaperän kansallisvarallisuutta ja öljyn poraaminen aiheuttaa riskejä ympäristölle. Samoin Norjassa peritään osana rahoitustoimintaveroa (financial activity tax, FAT) korkeampaa yhteisöveroa pankeilta, sillä rahoitusalan toiminta aiheuttaa yhteiskunnalle riskejä, joita ala ei itse kanna.

Pääomatuloveron suuruus vaihtelee yleensä tulotyypin mukaan. Esimerkiksi vuokrasta ja osingosta voi olla perusteltua periä eri suuruista veroa, sillä osinkoon kohdistuu pääomatuloveron ohella myös yhteisövero. Voidaan kuitenkin pitää perusteltuna, että saman tyyppisten sijoitustuotteiden verokohtelu on mahdollisimman yhdenmukaista.

Suomessa pääomatuloverotus on tällä hetkellä lievästi progressiivista ja joissain maissa myös yhteisöverotus on progressiivista. Pääomatulot eivät yleensä ole ensisijainen elannon lähde, joten on perusteltua, että verotus kohdistuu myös mataliin pääomatuloihin ja pienten tulojen vapautus verosta toteutetaan ansiotuloverotuksessa. Siten pääomatuloverotuksessa veroasteikko on yleensä kapeampi kuin ansiotuloverotuksessa[30].

Ansio- ja pääomatulovero poikkeavat toisistaan useimmissa maissa. Tämä on perusteltua, sillä tulojen luonne on erilainen. Pääomatulojen taustalla on investointeja eivätkä ne kerry samalla tapaa kuukausittain kuin ansiotulot. Siksi ansiotuloverotuksen kanssa yhdenmukainen progressiivinen pääomatuloverotus antaisi mahdollisuuden välttää veroja verosuunnittelulla. Inflaatio kohdistuu myös raskaammin pääomatuloihin, joka on syytä ottaa huomioon. Liian raskas pääomien verotus haittaa myös investointeja, jotka ovat taloudessa elintärkeitä. Verotuksen on otettava huomioon, että osakkeisiin ja rahastoihin sijoitettu kansalaisten varallisuus on taloudellisesti tehokkaammassa käytössä kuin pankkitileillä.

On kuitenkin huomattava, että myös työn verottaminen voi haitata investointeja, sillä se voi nostaa palkkakustannuksia jo ennen kuin investointi on todettu kannattavaksi. Samoin omaisuusverot, energiaverot tai arvonlisäverot voivat lisätä yrityksen kustannuksia ennen kuin investointi tuottaa voittoa. Yhteisöveroa ja pääomatuloveroa peritään vasta mahdollisista voitoista, kun investointi on todettu kannattavaksi. Siksi ne kannustavat investointeihin jopa muita verolajeja enemmän.

2.2 Omaisuusverot

Varallisuuden arvoon perustuvilla omaisuusveroilla on ollut perinteisesti huomattavasti pienempi merkitys kuin tuloveroilla. Suomessa ne muodostivat vuonna 2016 yhteensä 3,2 prosenttia kaikista veroista ja veronluonteisista maksuista[31]. Varallisuuden arvoon perustuvia veroja ovat kiinteistövero, perintö- ja lahjavero, rahoitusmarkkinavero sekä varainsiirtovero. Eräissä maissa on lisäksi käytössä varallisuusvero, jota sovelletaan joko kaikkeen omaisuuteen tai rajoitetusti esimerkiksi rahastosijoituksiin.

Varallisuuden arvoon perustuvat verot voidaan jakaa kahteen ryhmään: varallisuuden laskennalliseen tuottoon perustuviin veroihin ja varallisuuden siirtohetkellä maksettaviin veroihin. Laskennalliseen tuottoon perustuvat vuosittain perittävä kiinteistövero sekä varallisuusvero, joka poistettiin Suomessa vuonna 2005. Varainsiirtoveroa sekä perintö- ja lahjaveroa peritään varallisuuden siirtohetkellä.

Varallisuuden laskennalliseen tuottoon kohdistuvat verot ovat yleensä suhteellisen matalia tasaveroja, sillä verotus toimitetaan ennen kuin tulon realisoituminen on varmaa. Korkea vero lisäisi sijoituksen riskiä, sillä verotus kohdistuu myös tappiollisiin sijoituksiin. Lisäksi monien varallisuuserien luotettava arvioiminenn hankalaa, minkä vuoksi varallisuudet on perusteltua arvioida mieluummin alakanttiin, ettei verotus muodostu kohtuuttomaksi. Varallisuuden laskennalliseen tuottoon perustuva vero sopii siksi tuloveron täydentäjäksi, kun juoksevan tulon verottaminen on teknisesti vaikeaa tai siihen kohdistuu viive. Varallisuuden laskennalliseen tuottoon perustuvien kohtuullisten verojen hyvä puoli on se, että ne kannustavat varallisuuden taloudellisesti tehokkaaseen käyttöön. Lisäksi niillä kerrytetään suhteellisen vakaasti verotuloa, sillä varallisuuden arvot vaihtelevat huomattavasti vähemmän kuin varallisuudesta kertyvät tulot. Kiinteistöverolla voidaan esimerkiksi kannustaa kaavoittamiseen.

Varallisuuden siirtohetkellä maksettavien verojen periminen on suhteellisen yksinkertaista. Varainsiirtoveron määrä pohjautuu yleensä markkinahintaiseen kauppaan, joten verotusarvoa ei tarvitse erikseen määritellä. Varainsiirtovero aiheuttaa kuitenkin kaupankäyntikustannuksia, joten se voi lukita esimerkiksi asuntokauppaa ja jopa estää työperäistä muuttoa. Toisaalta kohtuullisen varainsiirtoveron vaikutus ei ole kovin suuri ja sillä voidaan myös rajoittaa spekulatiivista kauppaa, joka aiheuttaa riskejä markkinoille. Rahoitusmarkkinaveroa on perusteltu juuri tällä syyllä[32].

Perintö- ja lahjavero edellyttävät perinnön tai lahjan sisältämän omaisuuden arvostamista verotusta varten. Lisäksi omaisuus realisoidaan usein perinnön jälkeen, jolloin arvostus voidaan perustaa myyntihintaan. Perintö- ja lahjaverotus on useimmissa maissa progressiivista, kuten Suomessa. Pienet perinnöt tai lahjat on katsottu tarkoituksenmukaiseksi vapauttaa verosta.

Koska suurten perintöjen saajat ovat luonnollisesti varakkaista suvuista, perintö- ja lahjavero vaikuttaa sukupolvien ja tuloluokkien väliseen eriarvoisuuteen. Ne kohdistuvat saajaan – eivät itse omaisuuteen. Useimmiten perintö- ja lahjavero koskee ansiottomia tuottoja (nk. windfall), joihin perillinen ei ole vaikuttanut. Saajan näkökulmasta lahjat ja perinnöt ovat siten usein tulon luonteisia. Siitä huolimatta tuloista peritään yleensä korkeampaa veroa kuin perinnöistä ja lahjoista. On myös huomattava, että perintöihin ja lahjoihin kuuluu esimerkiksi yritysvarallisuuteen tai vakuutuskuoriin sisältyviä arvonnousuja, joita ei ole verotettu ennen saantoa. Siksi perintö- ja lahjaverotus voivat täydentää tuloverotusta, kun nämä arvonnousut tulevat verotetuksi.

Perintö- ja lahjavero voivat aiheuttaa maksukykyongelmia, jos verotus kohdistuu muuhun kuin rahavarallisuuteen eikä rahoja veronmaksuun ole helposti saatavilla. Tätä vaikeutta voidaan lieventää myöntämällä lykkäystä veronmaksuun.

Omaisuusverojen taso voi vaikuttaa haitalliseen verosuunnitteluun, jos veropohja vuotaa. Veronkierto ja verorikokset antavat mahdollisuuden omaisuusverojen välttämiseen, ellei niihin puututa tehokkaasti.

 

3. Kuluttamiseen kohdistuvat verot

 

Kuluttamiseen kohdistuvat verot muodostavat merkittävän osan verotuloista monissa maissa, etenkin EU:ssa, jossa arvonlisäverotuksessa yleinen vähimmäisverokanta on 15 prosenttia. Suomessa kuluttamiseen kohdistuvien verojen osuus kaikista veroista ja veronluonteisista maksuista oli vuonna 2016 noin 24 prosenttia ja valtion verotuloista peräti 56 prosenttia[33].

Arvonlisäverotuksen ohella liikevaihtoon ja muuten suoraan kotimaiseen kulutukseen kohdistuvia veroja ovat muun muassa osa valmisteveroista, kuten alkoholi- ja tupakkavero sekä yksityisautoiluun ja asumiseen kohdistuvat verot[34].

Kulutusverot ovat epäoikeudenmukaisia veroja verrattuna progressiiviseen tuloverotukseen tai omistamisen verotukseen. Tämä johtuu siitä, että lähes kaikki kulutusverot ovat luonteeltaan tasaveroja[35]. Samalla ne ovat regressiivisiä veroja, jotka pikemmin kasvattavat eriarvoisuutta kuin laskevat sitä. Maksukyvyn huomioiminen kulutukseen kohdistuvissa veroissa olisi hyvin hankalaa, sillä vuositulojen tai varallisuuden huomioiminen kulutushetkellä olisi miltei mahdotonta nykyisillä tietojärjestelmillä. Myös alempien tai korotettujen verokantojen käyttö on yleensä suhteellisen tehoton tapa tuloerojen kaventamiseen, mutta niillä voidaan ohjata kulutusta ja tuotantoa yhteiskunnan kannalta hyödyllisempään suuntaan.

Kuluttamisen verotus toimitetaan yleensä kulutusmaassa. Verotuksen toimittamisen hoitavat yleensä tuotteita ja palveluita heille myyvät yritykset. Esimerkiksi arvonlisäverotuksen toimittaminen on suhteellisen yksinkertaista, sillä verojen periminen ja kirjanpito on pitkälti automatisoitu kassajärjestelmissä. Pienimpien yritysten velvoitteita voidaan vähentää esimerkiksi poistamalla arvonlisäveron perimisvelvollisuus.

Kulutusverotus kohdistuu kuluttajiin, mutta epäsuorasti sen vaikutukset ovat laajemmat. Esimerkiksi arvonlisäverotus pohjautuu tuotteiden ja palveluiden sisältämään arvonlisään. Arvonlisä taas koostuu karkeasti ottaen koko tuotantoketjuun sisältyvistä yritysten voitoista, palkoista sekä raaka-aineiden arvosta. Arvonlisäverotus kohdistuu siis osaltaan myös sekä työhön että voittoihin. Selvimmin tämä näkyy kotimaisilla palvelualoilla, jossa palkat muodostavat merkittävän osan kuluista, jolloin arvonlisävero kohdistuu suoremmin työhön. Arvonlisäverotuksen ero tuloverotukseen on kuitenkin se, että arvonlisävero kohdistuu kulutusmaassa myös tuotteeseen sisältyvään ulkomailla syntyneeseen arvonlisään. Toisaalta arvonlisäverot eivät kohdistu suoraan vientiin – toki siihenkin kohdistuu kulutusmaan arvonlisävero.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että lyhyellä aikavälillä arvonlisäveron alennuksista osa parantaa nimenomaan yritysten kannattavuutta hintojen alentumisen ohessa[36]. Tämä johtuu siitä, että yritykset laskevat tuotteiden hintaa vähemmän kuin arvonlisäveron osuus hinnasta laskee. Arvonlisäveron korotus heijastuu hintoihin nopeammin. Siksi kuluttamisen verotus sopii suhdannepolitiikan työkaluksi tai esimerkiksi lupaavien toimialojen tilapäiseen tukemiseen.

Kulutusverot ovat niiden regressiivisen luonteen vuoksi suhteellisen tehoton työkalu tuloerojen kaventamiseen. Sen sijaan niitä voidaan käyttää kuluttajien ja tuotannon ohjaamiseen, kun tavoitellaan yhteiskunnan kannalta kestävämpää kulutusta[37]. Kulutusverot antavat mahdollisuuden kohdistaa yhteiskunnan kannalta haitalliseen kuluttamiseen voidaan kohdistaa korkeampi vero. Toisaalta hyödyllisestä tai välttämättömästä kulutuksesta voidaan periä matalampaa veroa. Esimerkiksi arvonlisävero kohdistuu osin myös tuottajaan, joten sillä voidaan ohjata myös kestävämpään tuotantoon. Näin kulutusveroilla voidaan vähentää kuluttamisen haitallisia ulkoisvaikutuksia ja lisätä hyödyllisiä ulkoisvaikutuksia. Lisäksi kulutusveroilla voidaan vauhdittaa tilapäisesti esimerkiksi tuotantorakenteen muutosta ympäristön kannalta kestävämmäksi tai ohjata kuluttajia valitsemaan terveellisempiä elintarvikkeita. Käytettäessä kulutusverotusta ohjaamiseen keskeistä on, että kuluttajilla tai tuottajilla on aidosti vaihtoehtoja valita eri tuotteiden ja palveluiden tai tuotantomuotojen välillä. Jos vaihtoehtoja ei ole, ohjausvaikutus jää pieneksi suhteessa ja uudistuksen hyödyt sekä haitat valuvat vääriin kohteisiin[38]. Verotuksen ohjausvaikutus on sitä suurempi, mitä suurempi ero eri tuotteiden kulutusveroissa on.

EU:n direktiivit asettavat puitteen verotuksen tason määrittämiselle arvo- ja valmisteverotuksessa, mikä osaltaan rajoittaa kulutusverojen käyttämistä käyttäytymisen ohjaamiseen. Ne muun muassa asettavat arvonlisäverotuksen yleisen vähimmäisverokannan ja antavat hyvin rajallisen mahdollisuuden soveltaa tätä alempia verokantoja vain hyvin rajalliseen määrään tavaroita ja palveluja. Tilanne voi kuitenkin olla muuttumassa, kun Euroopan komissio teki tammikuussa 2018 ehdotuksen, jolla laajennettaisiin jäsenvaltioiden mahdollisuuksia päättää muun muassa alemmista arvonlisäverokannoista[39].

Kulutusveroja on suhteellisen vaikea välttää laillisin keinoin, joten niihin kohdistuu vain vähän aggressiivista verosuunnittelua. Siksi muiden maiden verotuksen taso luo vain vähän painetta kulutusveron tasoon. Verosuunnittelu liittyy lähinnä alkoholin ja tupakan kuluttajamaahantuontiin sekä kuluttajatuotteiden etäkauppaan, joiden sääntelystä määrätään osin EU-tasolla.

Maahantuontiin ja etäkauppaan liittyy myös rikollisuutta, jossa kulutusverotusta koskeva velvoitteet jätetään hoitamatta. Kulutusveroja hyödynnetään muutoinkin yleisesti talousrikollisuudessa. Arvonlisäverotukseen liittyvä verovaje oli EU:ssa vuonna 2015 Euroopan komission arvion mukaan 152 miljardia euroa. Suomessa arvonlisäverotuksen verovaje on 7 prosenttia suhteessa verotuloihin eli selvästi alle EU:n 13 prosentin keskitason[40]. Korkea arvonlisäverokanta voi jopa lisätä harmaata taloutta, sillä se lisää rikoksista saatuja taloudellisia hyötyjä.

4. Tuotantoon kohdistuvat verot

 

Tuotantoon kohdistuvat verot eroavat kuluttamiseen kohdistuvista veroista siten, etteivät ne kohdistu kotimaiseen kulutukseen. Ne perustuvat esimerkiksi tuotannon arvoon tai kustannuksiin. Niiden osuus on vain muutamia prosentteja. Tuotantoon kohdistuvia veroja ovat muun muassa energiaverot, väylämaksut, ratavero sekä eräät toimilupa- ja valvontamaksut[41]. Myös pankkien vakausmaksut voidaan tulkita tuotantoon kohdistuviksi veroiksi, mutta ne määräytyvät euroalueella pankkiunionin tasolla. Meriliikenteen tonnistoveroa voidaan pitää myös tuotantoon kohdistuvana verona, sillä se pohjautuu alusten kokoon. Se on kuitenkin luonteeltaan erityislaatuinen, sillä alan yritykset voivat valita sen yhteisöverotuksen sijaan. Tällä pyritään houkuttelemaan laivoja Suomen lipun alle.

Myös palkkakustannuksiin perustuva ansiotulovero kohdistuu osin tuotantoon. Tässä luvussa tarkoitetut tuotantoon kohdistuvat verot eivät kuitenkaan kohdistu suoraan työhön. Ne eroavat ansiotuloverosta ja yhteisöverosta myös siten, että tuotantoon kohdistuvat verot eivät ota huomioon toiminnan kannattavuutta tuloverotuksen tapaan. Tuotantoon kohdistuvia veroja peritään myös ajallisesti ennen yhteisöveroa, jota maksetaan vasta, kun toiminta on voitollista. Siksi tuotantoon kohdistuvia veroja voidaan pitää epäoikeudenmukaisina. Tuotantoon kohdistuvat verot laskevat myös yritysten kannattavuutta ja vaikuttavat siten erityisesti vientiyrityksiin. Niiden taso ei voi olla kovin korkea, sillä muutoin ne estäisivät hyödyllisten investointien tekemistä. Näiden syiden vuoksi tuotantoon kohdistuvia verot ovat tarpeellisia vain erityistilanteissa.

Tuotantoon kohdistuvilla veroilla voidaan vähentää tuotantoon liittyviä haitallisia ulkoisvaikutuksia ja lisätä hyödyllisiä. Esimerkiksi energiaverotuksella ja eri tuotantomuotojen verotasoilla voidaan ohjata vähäpäästöisempään tuotantoon. Toisaalta on mahdollista, että tuotanto siirtyy ulkomailla, jossa tuotanto on ympäristölle vielä kuormittavampaa, jos kansainvälisillä sopimuksilla ja tulleilla ei rajoiteta tätä mahdollisuutta.

Tuotantoon kohdistuvilla veroilla voidaan myös periä yrityksiltä korvauksia yksittäisten toimialojen yhteiskunnalle aiheuttamista suorista kustannuksista ja riskeistä. Tämä on keskeinen peruste esimerkiksi väylämaksuille, toimilupamaksuille ja valvontamaksuille. Tällaiset verot liittyvät suoraan toimintaan, jota on mahdollista harjoittaa vain paikallisesti, joten niillä on suhteellisen pieni vaikutus käyttäytymiseen. Monissa maissa peritään erillistä maaperästä hyödynnettyjen luonnonvarojen määrään perustuvia veroja, kuten kaivosveroa tai öljyveroa, jolla taataan yhteiskunnalle osuus yritysten hyödyntämästä kansallisomaisuudesta. Lisäksi niillä katetaan yhteiskunnalle toiminnasta aiheutuvia riskejä ja kustannuksia. Riskien kattamisessa niiden vaihtoehtona ovat esimerkiksi vakuudet.

 

Liite 4. Työkalu verotukien ja haittaverojen arviointiin

 

Verotuilla, haittaveroilla ja muilla verotuksen ohjauskeinoilla voidaan ohjata hyvinvoinnin kannalta kestävämpään käyttäytymiseen. Verotus ei ole ainut politiikan ohjauskeino vaan sen ohella voidaan käyttää esimerkiksi suoria tukia ja lainsäädäntöön sisältyviä kieltoja sekä muita rajoitteita. Haittaveroilla voidaan kattaa kuluttamisesta yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia. Yleensä haittaveroilla ja verotuilla pyritään kuitenkin vaikuttamaan käyttäytymiseen ja ne liittyvät yhteiskunnan muutokseen. Tämän vuoksi haittaveroja ja verotukia on syytä arvioida systemaattisesti paitsi niitä käyttöönotettaessa myös säännöllisesti, jotta haittaveroja ja verotukia voidaan tarpeen mukaan uudistaa.

Verotukia, haittaveroja ja muita ohjauskeinoja tulisi arvioida mahdollisimman objektiivisten kriteerien avulla, jotka antavat kuvan ohjauskeinon tarpeellisuudesta ja tehokkuudesta. Arviointiin voidaan käyttää tässä liitteessä kuvattua työkalua. Työkalu antaa kuvan ohjauskeinon vaikutuksista eri näkökulmista, mutta viime kädessä päätökset uudistuksista ja niiden mittaluokasta perustuvat poliittisiin linjauksiin siitä, mitä halutaan painottaa. Siksi arvioinnin voi jakaa kahteen vaiheeseen:

  1. Ohjauskeinon läpikäyminen arviointityökalun avulla
  2. Tulosten arviointi poliittisten tavoitteiden näkökulmasta sekä toimenpiteiden valmistelu

Tätä työkalua voidaan käyttää verotukien ja haittaverojen ohella myös muiden ohjaustyökalujen arvioinnin pohjana.

  1. Ohjauskeinon läpikäyminen arviointityökalun avulla

Kriteerit, joilla tukia, haittaveroja ja muita ohjauskeinoja tulisi arvioida[42]:

  1. Ohjauskeinon päätavoite ja tarkoitus:
    1. Onko ohjauskeinolla asianmukainen tarkoitus ja tavoite?
    2. Onko ohjauskeinon pysyvyys tai määräaikaisuus perusteltu tavoitteen kannalta?
    3. Onko tavoite ajan tasalla vai onko sitä päivitettävä (esim. onko tavoite jo saavutettu)?
    4. Onko tavoite täsmällinen (esim. alkoholin kulutuksen vähentäminen 10 % vuoteen 2021 mennessä)?
  2. Ohjauskeinon muut tavoitteet:
    1. kohta 1.
    2. Miten tutkimuksissa arvioitu vaikutusta?
  3. Ohjauskeinon taloudelliset kustannukset ja/tai tuotto:
    1. Kuinka paljon kustannuksia ja/tai tuloja ohjauskeinosta syntyy?
  4. Vaikuttavuus:
    1. Onko ohjauskeinolla tavoiteltuja myönteisiä ulkoisvaikutuksia, hillitäänkö sillä haitallisia ulkoisvaikutuksia ja/tai korjataanko sillä jotain muuta markkinapuutetta?
    2. Kuinka suuria hyödyt ovat? Kuinka luotettavasti niitä voidaan arvioida?
    3. Onko ei-toivottuja haitallisia vaikutuksia (esim. markkinat, tehoton kohdistuminen, tuloerot)? Kuinka merkittäviä?
    4. Onko hyödyllisiä tai haitallisia sivuvaikutuksia? Kuinka merkittäviä?
  5. Tehokkuus
    1. Mikä on ohjauskeinon kustannus-hyötysuhde suhteessa muihin vaihtoehtoihin?
    2. Mitkä ovat positiiviset vaikutukset suhteessa ei-toivottuihin ja muihin sivuvaikutuksiin?
    3. Mikä on ohjauskeinon vaikuttavuus suhteessa kustannuksiin ja vaikutusten epävarmuuteen?
    4. Kuinka täsmällisesti ohjauskeinolla voidaan saavuttaa sen tavoite? Kuinka luotettavasti tätä voidaan arvioida.

 

Kutakin kriteeriä voidaan arvioida laadullisesti sekä myös numeerisesti (esim. 1-5) tarkoituksenmukaisin painotuksin, jolloin saadaan alustava arvio vero-ohjauskeinon tarpeellisuudesta. Myös numeerisiin raja-arvoihin perustuva kokonaisarvio on mahdollinen. Näitä arvioita voidaan hyödyntää poliittisen arvioinnin pohjana.

  1. Poliittinen arvio

Objektiivinen arviointityökalu ei anna lopullista vastausta siihen, millaisia ohjauskeinoja tulee ottaa käyttöön. Viime kädessä kyseessä on aina poliittinen päätös, joka pohjautuu arvovalintoihin. Systemaattinen analyysi tekee kuitenkin parhaimmillaan arvovalinnat läpinäkyviksi ja antaa päättäjille mahdollisuuden peilata omia arvojaan vaihtoehtoihin. Esimerkiksi sosialidemokraatit arvioivat ohjauskeinojen tarkoituksenmukaisuutta omien poliittisten tavoitteidensa näkökulmasta.

Poliittisia tavoitteita ovat esimerkiksi:

  1. Ympäristön kunnossapito ja ilmastonmuutoksen torjunta
  2. Taloudellinen hyvinvointi: talouden uudistaminen ja rakennemuutoksen hallitseminen
  3. Työllisyys ja osallisuus
  4. Asumisen laatu
  5. Osaamisen kasvattaminen
  6. Terveys ja hyvinvointi
  7. Turvallisuus ja luottamus

Liite 5. SDP:n kansainvälisen veronkierron vastainen ohjelma

 

SDP julkaisi aggressiivisen verosuunnittelun ja verokeidasvilpin vastaisen ohjelman ”Verot Suomeen – Aggressiivinen verosuunnittelu laittomaksi, varojen piilottelu mahdottomaksi”[43] syyskuussa 2017. Ohjelmassa esitettiin 23 konkreettista toimenpidettä, joilla voidaan torjua aggressiivista verosuunnittelua ja kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvää verovilppiä.

Suomi menettää vuosittain satoja miljoonia euroja monikansallisten yritysten aggressiivisen verosuunnittelun vuoksi. Myös kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvä verovilppi aiheuttaa Suomelle satojen miljoonien eurojen veromenetykset.

Ilmiöillä on myös laajempia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Aggressiivinen verosuunnittelu on johtanut verokilpailuun, jonka seurauksena OECD-maiden keskimääräiset yritysverokannat ovat puolittuneet 80-luvun alusta noin 25 prosenttiin. Tällä on ollut sekä suoria että epäsuoria vaikutuksia tulonjakoon ja hyvinvointiin. Käytännössä muiden verovelvollisten on kannettava suurempi vastuu veronmaksusta tai julkisista palveluista on leikattava.

Yritysverojen lasku on heijastunut myös ansiotuloverojen tuottoon, sillä monille on syntynyt mahdollisuus keventää verotustaan kanavoimalla tuloja yritysten kautta.

Aggressiivinen verosuunnittelu ja kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvä verovilppi haittaavat taloutta monella tavalla. Euroopan komissio on arvioinut, että monikansalliset yritykset maksavat verosuunnittelun vuoksi voitostaan keskimäärin 30 prosenttia vähemmän veroa kuin kansallisesti toimivat yritykset. Investoinnit sekä sijoitukset kohdistuvat tehottomasti, syntyy tarpeettomia riskejä ja transaktiokustannuksia. Aggressiivinen verosuunnittelu ja verovilppi myös estävät talouden ja oikeudenmukaisuuden kannalta optimaalisen verotuksen rakenteen.

Kehityksen suunta on kuitenkin kääntynyt, kun OECD:n ja EU:n toimilla on puututtu viime vuosina tehokkaasti aggressiiviseen verosuunnitteluun ja verovilppiin. Vuonna 2016 hyväksytty veronkiertodirektiivi vaikeuttaa kunnianhimoisesti toimeenpantuna aggressiivista verosuunnittelua merkittävästi. Tänä vuonna käynnistyvä tilitietojenvaihto yli sadan maan viranomaisten välillä taas vaikeuttaa varojen piilottamista veroparatiiseihin. Myös onnistuneista kansallisista toimista on kokemusta, sillä vuonna 2014 voimaan tullut korkovähennysrajoitus vaikeutti haitallista verosuunnittelua.

On Suomen etu olla edistämässä tätä kehitystä. Pohjoismaisessa mallissa yhteiskunta investoi yrityksiä ja niiden työntekijöitä hyödyttäviin palveluihin, kuten koulutukseen ja terveyteen. Mallin rahoittaminen edellyttää, että yhteiskunta saa osansa investointien tuotoista verotuloina. Tämä edellyttää sekä yritysten että pääomien tehokkaampaa verottamista. Se on myös oikeudenmukaisemman verotuksen edellytys. Muun muassa IMF:n mukaan oikeudenmukaiset tulonsiirrot tukevat myös talouskasvua.

Suomen etu sekä oikeudenmukaisempi verotus taataan puuttumalla tehokkaasti aggressiiviseen verosuunnitteluun ja kansainväliseen verorikollisuuteen. Toimenpiteitä voidaan toteuttaa osin kansallisesti ja osin aktiivisuudella kansainvälisessä yhteistyössä. Yhtäältä on pyrittävä hillitsemään monikansallisten yritysten aggressiivista verosuunnittelua ja toisaalta yksityishenkilöiden kansainvälisiin sijoituksiin liittyvää verovälttelyä.

Ensi vuoden loppuun mennessä toimeenpantava veronkiertodirektiivi asettaa minimistandardin aggressiivista verosuunnittelua koskevalle lainsäädännölle. Se velvoittaa myös Suomen lakimuutoksiin, kun muun muassa korkovähennysrajoitusta on sovellettava konsernin ulkopuolisiin lainoihin.

Toimenpiteitä aggressiivisen verosuunnittelun rajoittamiseksi

  1. Veronkiertodirektiiviä toimeenpannessa Suomen veronkiertosäännös tulee muotoilla niin täsmällisesti, että sillä voidaan puuttua verovälttelyjärjestelyihin, joilla on veroseuraamuksiin suhteutettuna vähäiset liiketaloudelliset perusteet. Vaihtoehtoisesti voidaan säätää erillinen veronkiertosäännös, jonka kohteena ovat nimenomaisesti monikansallisten yritysten veronkiertojärjestelyt.
  2. Verosopimusetuudet ja matalammat lähdeverokannat tulee rajata ainoastaan tulojen todellisille edunsaajille, joille ne on tarkoitettu.
  3. Suomen siirtohinnoitteluoikaisusäännöstä tulisi uudistaa siten, että sitä voidaan soveltaa OECD uusien siirtohinnoitteluohjeiden laajuudessa.
  4. Lainsäädännöllä tulisi vahvistaa, että tulon kohdentamisessa kiinteille toimipaikoille sovelletaan OECD:n uusia kohdentamisohjeita.
  5. Korkovähennysrajoitusta tulee tiukentaa säätämällä vähennyskelpoisten korkojen ylärajaksi 10 prosenttia suhteutettuna oikaistuun liiketoiminnan voittoon (EBITDA). Vähäisiä korkomenoja koskevan poikkeuksen rajaa tulee laskea 250 000 euroon. Vähennyskelvottomien korkojen lykkäämismahdollisuus tulee lyhentää viiteen vuoteen.
  6. Holding-yhtiöjärjestelyihin, joilla luodaan keinotekoisesti verovähennyskelpoisia korkoja, tulee puuttua erillisellä säännöksellä.
  7. Suomen nykyisen väliyhteisölain puutteet voidaan poistaa, kun veronkiertodirektiivi toimeenpannaan tänä ja ensi vuonna. Direktiivin toimeenpano tulee tehdä Suomen nykylainsäädännön pohjalta eikä supistaa lain soveltamisalaa ainoastaan niin kutsuttuihin passiivituloihin. Väliyhteisölakia tulee täsmentää siten, että matalasti verotettujen väliyhteisöjen tulojen verottaminen on mahdollista myös ETA-alueen yhteisöihin, kun väliyhteisön tulot eivät tosiasiallisesti kerry sen rekisteröintivaltiosta. Väliyhteisölain tulee koskea kaikkia matalasti verotettuja tuloja riippumatta toimialasta tai siitä, minkä tyyppisistä säännöksistä matala verotus johtuu. Väliyhteisölain tulisi soveltua yhteisöihin, joiden verotus alempi kuin 75 prosenttia Suomen verosta.
  8. Suomen tulee ottaa käyttöön säännös vapautusmenetelmästä hyvitysmenetelmään siirtymiseksi (switch over rule). Säännöksellä täydennettäisiin väliyhteisölakia ja varmistettaisiin, että Suomalaisten konsernien tuloa verotetaan kohtuullisesti edes yhdessä maassa.
  9. Ulkomailla rekisteröityjen yhteisöjen verovelvollisuutta Suomessa tulee laajentaa tuloverolaissa siten, että ne ovat Suomessa yleisesti verovelvollisia, kun niitä tosiasiallisesti johdetaan Suomesta.
  10. Ulkomaille maksetuista koroista ja muista vähennyskelpoisista suorituksista tulee periä 30 prosentin lähdevero, jos niitä verotetaan tosiasiallisen edunsaajan asuinvaltiossa kevyesti.

Toimenpiteet läpinäkyvyyden lisäämiseksi ja verokeidasvilpin torjumiseksi

  1. Todellinen edunsaajan käsite tulisi määrittää lainsäädännössä siten, että verotuksessa otetaan paremmin huomioon järjestelyjen taloudellinen luonne.
  2. Suomen tulee laajentaa arvonnousuvero myös yksityishenkilöiden varallisuuden arvonnousuihin. Näin estetään luovutusvoittoverotuksen sekä perintö- ja lahjaverotuksen välttämistä muuttamalla tilapäisesti pois Suomesta. Verotus toimitettaisiin normaalisti vasta, kun omaisuus luovutetaan ja muuton sekä luovutuksen välissä tapahtuneet arvonalennukset olisi syytä ottaa huomioon veron määrässä. Arvonnousuverolle tulee asettaa alaraja, ettei se koske tarpeettomaksi pieniä omaisuuksia.
  3. Pörssiyhtiöt tai niiden osakkeita hallinnoivat säilyttäjäyritykset tulee velvoittaa tunnistamaan kaikki yhtiön osakkaat. Lisäksi velvoitetaan säilyttäjät toimittamaan tiedot osingoista ja osakekaupoista veroviranomaisille sekä velvoitetaan säilyttäjät toimittamaan osakastiedot julkiseen rekisteriin.
  4. Yhtiöt tulee velvoittaa toimittamaan tiedot kaikista osakkaistaan julkiseen rekisteriin. Lisäksi velvoitetaan yhtiöt tunnistamaan tosiasialliset edunsaajansa, jos heidän edunsaajaosuutensa on vähintään 10 prosenttia.
  5. Suomen tulee sitoutua kattavaan maakohtaiseen veroraportointiin ja edistää sen toteutumista EU:ssa. Maakohtaisen veroraportin tulee sisältää riittävät tiedot verosuunnittelun luonteen arvioimiseksi kaikista monikansallisen yrityksen toimintamaista. Ensi vaiheessa Suomen tulee velvoittaa valtio-omisteiset yhtiöt julkaisemaan kattavat maakohtaiset veroraportit. Raportin laajuus tulee vastata vähintään verotusmenettelystä annetun lain 14 d-e §:n määräyksiä. Viranomaiset tulee lisäksi velvoittaa raportoimaan heidän saamistaan maakohtaisista raporteista julkisesti, jolloin tutkijat, media, kansalaiset ja poliitikot saavat ne tietoonsa.
  6. Suomen tulee velvoittaa veropalveluyritykset raportoimaan niiden suunnittelemat verojärjestelyt veroviranomaisille.

Toimenpiteet tavoitteiksi kansainväliseen ja EU-tason veropolitiikkaan

  1. Suomen tulee osallistua aktiivisesti EU:ssa yhteisen yritysveropohjan (CCTB) ja yhteisen yhdistetyn veropohjan (CCCTB) valmisteluun. Suomen tulee varmistaa, että ehdotettu veropohja on yhtä tiivis kuin Suomen nykyinen veropohja ja että niihin sisältyvät kattavat veronkiertosäännökset. Veropohjaa kaventaviin ylimääräisiin vähennyksiin tulee suhtautua kriittisesti.
  2. Suomen tulee edistää EU:n yhteistä minimiyritysverokantaa. Minimiverokanta voisi olla 20 prosenttia, sillä tätä alempi verokanta aiheuttaa tulojen kanavointia yritysten kautta ja uhkaa siten ansiotulojen veropohjaa.
  3. Suomen tulee varmistaa, että tänä vuonna käynnistyvän OECD:n CRS-standardin mukaisen automaattisen tilitietojenvaihdon aukot tunnistetaan ja tukitaan. Suomen tulee lisäksi edistää kansainvälisesti siirtymistä sähköisiin maksutapoihin, sillä jäljitettävä maksuliikenne estää verokeitaisiin piilotettujen varojen hyödyntämistä.
  4. Suomen tulee varmistaa EU:ssa ja OECD:ssa, että haitalliset verokannustimet ja muu haitallinen verokilpailu tunnistetaan, ja että näihin puututaan tehokkaasti.
  5. Suomen tulee arvioida kriittisesti nykyiset verosopimuksensa ja tarvittaessa neuvotella uudelleen määräyksiä, joita hyödynnetään verokeidasvilpissä ja aggressiivisessa verosuunnittelussa. Kriittisiä ovat esimerkiksi Ison-Britannian verosopimuksessa olevat määräykset, jotka estävät Suomea verottamasta sinne maksettuja osinkoja.
  6. Suomen tulee neuvotella verosopimuskeinottelua rajoittava säännös niihin verosopimuksiin, joita säännös ei vielä koske. Uusiin sopimuksiin tulee lisäksi sisällyttää yksityiskohtaisempi verosopimuskeinottelun estämistä koskeva säännös (limitation of benefits rule), jonka soveltaminen on ennustettavampaa.
  7. Suomen tulee panostaa lisää kehitysmaiden lainsäädännön ja viranomaistoiminnan kehittämistä koskeviin hankkeisiin sekä kahden että monenvälisessä yhteistyössä.

Liite 6. SDP:n veronkierron ja harmaan talouden vastaiset toimenpiteet

Harmaa talous, talousrikollisuus, veronkierto sekä niihin liittyvät lieveilmiöt haittaavat taloutta ja uhkaavat oikeudenmukaista yhteiskuntaa monin tavoin. Ne pienentävät verotuloja, vääristävät kilpailua, heikentävät työntekijöiden asemaa ja viime kädessä uhkaavat oikeusvaltion uskottavuutta.

Harmaan talouden ja veronkierron aiheuttamia suoria veromenetyksiä on hankala arvioida tarkasti, sillä ne ovat luonteeltaan piilorikollisuutta, joka ei sisälly kansantalouden tilastoihin. Vain osa harmaasta taloudesta ja talousrikollisuudesta tulee edes viranomaisten tietoon. Silti harmaan talouden laajuutta on tutkittu eri menetelmillä. Eduskunnan tarkastusvaliokunta arvioi vuonna 2014 aiempien tutkimusten perusteella, että harmaan talouden aiheuttama verovaje on yhteensä noin 4–8 miljardia euroa vuodessa.

SDP:n rooli on ollut keskeinen, kun harmaan talouden torjuntaa on tehostettu. Tämä on ohjelma päivitetty versio SDP:n vuonna 2015 julkaisemasta harmaan talouden vastaisesta tiekartasta. Toimilla on saavutettu myös huomattavia tuloksia. Lakimuutoksilla on muun muassa lisätty viranomaisten tiedonsaantia. Verohallinnon tutkimuksen mukaan rakennusalalla tällä vuosikymmenellä tehdyt uudistukset ovat lisänneet verotuottoja yli 100 miljoonalla eurolla vuosittain. Samalla työntekijöiden palkat ovat nousseet. Nämä hyvät kokemukset osoittavat, että veronumeron käytön laajentaminen ja urakkatietojen ilmoittamisvelvollisuuden käyttöönotto myös muilla sektoreilla olisi perusteltua.

Harmaa talous on monivivahteinen ilmiö. Liiketoimintaan liittyvässä talousrikollisuudessa jätetään vero- ja muut velvoitteet hoitamatta, esimerkiksi käyttämällä pimeää työvoimaa. Tämän ohjelman 13 kohdasta pääosa kohdistuu tällaisen harmaan talouden torjuntaan. Harmaaseen talouteen kuuluu myös kansainvälinen veronkierto, joka voidaan luokitella monikansallisten yritysten lain nurjalla puolella tehtyyn aggressiiviseen verosuunnitteluun sekä verokeidasvilppiin, jolla tarkoitetaan sijoitustoimintaan liittyvää tulojen ja varojen piilottamista viranomaisilta. Näihin ilmiöihin puuttumista on käsitelty tarkemmin SDP:n kansainvälisen veronkierron vastaisessa ohjelmassa.

Talousrikollisuuden torjunnalla parannetaan rehellisten kansalaisten ja yrittäjien asemaa. Harmaan talouden hillintä parantaa myös työntekijöiden asemaa, sillä siihen liittyy usein alipalkkausta, joka heikentää myös palkansaajien neuvotteluvoimaa. Pidemmällä aikavälillä harmaan talouden väheneminen tervehdyttää markkinoita ja siten lisää hyvinvointia. Tuloerot kaventuvat muun muassa siksi, että entistä useammat saavat työehtosopimusten mukaista palkkaa. Viime kädessä rikollisuutta ehkäistään tehokkaimmin hyvinvointiyhteiskunnalla, joka tarjoaa kaikille edellytykset lailliseen toimeentuloon. Harmaan talouden torjunta antaa osaltaan edellytykset hyvinvointiyhteiskunnan kestävälle rahoitukselle.

Harmaan talouden luonteesta johtuen tämän toimenpideohjelman taloudellisia vaikutuksia on mahdoton arvioida tarkasti. Lainsäädännöllisten toimenpiteiden ohella SDP varmistaisi, että viranomaisten resurssit ovat riittävät, mistä syntyisi kustannuksia. Samalla verotuotot kuitenkin lisääntyisivät, kun läpinäkyvyys ja tehostunut valvonta hillitsisivät harmaata taloutta. Uskottava pitkän aikavälin arvio lisäverotuotoista on vuositasolla muutamia satoja miljoonia euroja. Ruotsin kokemusten perusteella voidaan arvioida, että yksin tyyppihyväksyttyjen kassakoneiden käyttöönotto voisi tuoda nopeasti 150 miljoonan euron lisäpotin. Kansainvälisen veronkierron vastaiset toimet lisäisivät verotuottoja vähintään kymmenillä miljoonilla euroilla.

Toimenpiteet

  1. Rakennusalalla käytetty veronumero sekä ja urakkatietojen ilmoittamisvelvollisuus tulee laajentaa muille riskitoimialoille.
  2. Pitkiin alihankintaketjuihin liittyvää harmaata taloutta tulee ennaltaehkäistä lisäämällä tilaajan velvoitteita alihankintaketjun tuntemisessa. Tähän liittyen Suomen tulee ottaa käyttöön sitova hankintaketjua koskeva yritysvastuusääntely, Sitova työelämän oikeuksia koskeva huolellisuusvelvoite tukisi tervettä kilpailua ja parantaisi suomalaisten vastuullisten yrittäjien kilpailukykyä suhteessa työoloja polkeviin maihin. Sääntely on edennyt useissa Euroopan maissa (Ranska, Hollanti, Sveitsi, Britannia).
  3. Julkisissa hankinnoissa vastuullisuus tulee ulottaa koko hankintaketjuun siten, että hankinnoissa edellytetään riittäviä selvityksiä alihankkijoista. Lisäksi hankinnoissa tulee käyttää sosiaalisen vastuun kriteerejä, joilla rajataan työoloja polkevia alihankkijoita käyttävät toimittajat julkisten hankintojen ulkopuolelle. Valtion tulee antaa kunnille esimerkkiä sitoutumalla vastuullisiin hankintoihin.
  4. Julkisten rahojen käyttöä ja hankintojen laatua on kehitettävä perustamalla esimerkiksi valtion hankintayksikkö Hanselin yhteyteen asiantuntijaryhmä, joka antaa kunnille ja viranomaisille neuvontaa harmaan talouden tunnistamisessa ja sosiaalisen vastuun kriteerien huomioimisessa hankinnoissa.
  5. Ulkomaisten yritykset tulee asettaa samalla viivalle muiden yritysten kanssa, jotta ulkomaiset talousrikolliset eivät siirry toimimaan tänne. Myös ulkomailla tehdyt laiminlyönnit ja kertyneet verovelat tulee huomioida rekisteröinneissä. Ulkomaisten yhteisöjen verovelkatiedot tulee julkistaa Verohallinnon hallinnoimalla YTJ-sivustolla. Yritysten velkatietojen läpinäkyvyyttä tulee lisätä Viron mallin mukaisesti.
  6. Suomen tulee ottaa käyttöön arvonlisäverotuksen laajennettu ilmoittamisvelvollisuus, joka on käytössä useissa Euroopan maissa muun muassa Baltiassa. Sen vuoksi verorikollisia on siirtynyt sieltä Suomeen. Suurimpien kauppojen ilmoittaminen yrityskohtaisesti vaikeuttaisi veropetoksia merkittävästi.
  7. Suomessa tulee ottaa käyttöön tyyppihyväksytyt verkkoon yhteydessä olevat kassakoneet käteistoimialoilla. Samalla voidaan kannustaa vähentämään käteisen käyttöä.
  8. Talousrikoksia ja korruptiota paljastavien ilmiantajien suojelua koskevaa lainsäädäntöä on selvitettävä.
  9. Asianajajien, pankkien ja muiden palveluntarjoajien ilmoittamisvelvollisuuden laajentamista talousrikoksissa on selvitettävä.
  10. Alipalkkaus ja muut työoikeuksien loukkaukset tulee sanktioida. Ammattiliitoille tulee antaa mahdollisuus nostaa kanne työehtojen loukkauksista. Samalla työntekijöiden ja ihmiskaupan uhrien suojaaminen on varmistettava.
  11. Viranomaisten resurssit on varmistettava ja otettava niissä huomioon lainsäädännön sekä toimintaympäristön kehitys. Esimerkkejä resurssitarpeista on monia. Verohallinnon tietojensaanti on lisääntynyt monin tavoin, mutta samalla ei ole varmistettu, että kaikkia havaintoja ehdittäisiin tutkimaan. Verkkorikollisuus ja digitaaliseen kauppaan liittyvät petokset edellyttäisivät lisäresursseja myös Poliisin ja Tullin talousrikostorjuntaan. Samoin uusi alkoholilaki lisää harmaan talouden riskiä, mikä edellyttää lisäresursseja viranomaisille.
  12. Viranomaisten yhteistyötä ja tiedonsaantia tulee parantaa. Päällekkäisiä toimintoja esimerkiksi Poliisin ja Verohallinnon talousrikollisuuden torjunnassa on karsittava. Uudet tietolähteet, kuten tulorekisteri, tulee ottaa tehokkaasti eri viranomaisten käyttöön harmaan talouden valvonnassa. Suomen tulee olla aktiivisesti mukana harmaan talouden kansainvälisessä yhteistyössä. Yhteistyötä tarvitaan myös työmarkkinajärjestöjen kesken.
  13. Suomen on puututtava kansainväliseen verokeidasvilppiin, veronkiertoon ja aggressiiviseen verosuunnitteluun tehokkaasti. Liitteessä 5 on erillinen 23-kohtainen toimenpideohjelma näiden ilmiöiden torjumiseksi. Ohjelmassa on keskeistä lainsäädännön täsmentäminen siten, että aggressiivinen verosuunnittelu on entistä useammin laitonta. Samalla lisätään läpinäkyvyyttä, jotta tulojen ja varojen piilottelu olisi vaikeampaa. Esimerkiksi veron kiertämistä koskevien päätösten julkistamista tulisia harkita verovälttelyn ennaltaehkäisemiseksi, sillä veron kiertäminen ei yleensä ole rikos.


    Tutustu SDP:n vero-ohjelmaan:

    2. Verotus muuttuvassa maailmassa

    2.1 Globalisaatio, eriarvoistuminen ja verokilpailun käänne

    2.2 Tekninen kehitys ja työelämän muutokset

    2.3 Ilmastonmuutos

    2.4 Rakennemuutos ja alueellinen eriarvoistuminen

    2.5 Talouden suhdanteet, kriisit ja tulevaan varautuminen

    2.6 Lähitulevaisuuden talousnäkymät

    3. SDP:n päälinjat verotuksessa vuoteen 2030

    4. Verotuksen lyhyen aikavälin toimenpiteet vuoteen 2023

    4.1 Oikeudenmukaisempaa verotusta

    4.2 Ympäristön, hyvinvoinnin ja talouden kannalta kestävämpää verotusta

    4.3 Verotus palvelee taloutta

    4.4 Kansainvälisen veropolitiikan tavoitteet

    4.5 Teknologia käyttöön verotuksen toimittamisessa

    4.6. Eri veronsaajien rooli verotuksessa

    Vero-ohjelman liitteet


[1] OECD (2018): The Role and Design of Net Wealth Taxes in the OECD. Saatavilla: http://www.oecd.org/ctp/the-role-and-design-of-net-wealth-taxes-in-the-oecd-9789264290303-en.htm

[2] Ks. luku 3.1.

[3] Helliwell, John F., Layard, Richard, Sachs, Jeffrey D. (2017): World Happiness Report 2017. Saatavilla: .http://worldhappiness.report/ed/2017/

[4] Euroopan unioni (2017): Final report of the expert group on quality of life indicators, 2017 edition. Saatavilla: http://ec.europa.eu/eurostat/documents/7870049/7960327/KS-FT-17-004-EN-N.pdf/f29171db-e1a9-4af6-9e96-730e7e11e02f

[5] OECD (2018): OECD Better Life Index. Saatavilla: http://www.oecdbetterlifeindex.org/

[6] Helliwell, John F., Layard, Richard, Sachs, Jeffrey D. (2018): World Happiness Report 2018. Saatavilla: .http://worldhappiness.report/ed/2018/

[7] OECD (2018): OECD Better Life Index. Saatavilla: http://www.oecdbetterlifeindex.org/

[8] Euroopan unioni (2017): Final report of the expert group on quality of life indicators, 2017 edition. Saatavilla: http://ec.europa.eu/eurostat/documents/7870049/7960327/KS-FT-17-004-EN-N.pdf/f29171db-e1a9-4af6-9e96-730e7e11e02f

[9] Euroopan komissio (2018): Beyond GDP: Measuring progress, true wealth, and well-being. Saatavilla: http://ec.europa.eu/environment/beyond_gdp/indicators_en.html

[10] SDP:n edellinen pidemmän aikavälin veropoliittinen linjaus on vuodelta 2011: Työn ja oikeudenmukaisuuden puolesta. SDP:n talouspoliittinen linjaus vuosille 2011–2015. Saatavilla: http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/465. SDP päätti yleisemmistä verolinjauksista myös vuonna 1972: Veropolitiikan suuntaviivat. Saatavilla: http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/497

[11] Esimerkiksi vuonna 2011 SDP:n verolinjausten otsikko oli: ”Tarvitaan oikeudenmukainen verouudistus”.

[12] Ks. liite luku 4.

[13] Valtiovarainministeriö (2017): Yritysverotuksen asiantuntijatyöryhmän raportti. Saatavilla: http://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/tyoryhma-pitaa-suomen-yritysverotusta-kilpailukykyisena

[14] Eerola, Essi (2010): Verotus ja talouskasvu. Saatavilla: http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22010/pdf/ty22010Eerola.pdf

[15] Valtiovarainministeriön yritysverotuksen asiantuntijatyöryhmä totesi raportissaan 2017: ”Verotuksen ja pitkän aikavälin kasvun välisiä yhteyksiä on tutkittu taloustieteessä sekä teoreettisesti että empiirisesti. Näiden tutkimusten mukaan verotus ei lukeutuisi talouskasvun kannalta merkityksellisimpiin tekijöihin. Verotuksen tasolla ei katsota olevan suoraviivaista yhteyttä talouskasvuun eikä verotuksen tasoon liittyvistä vaikutuksista ole empiirisissä tutkimuksissa löydetty näyttöä. Verotuksen rakenteen vaikutukset pitkän aikavälin kasvuun taas arvioidaan pieniksi muihin kasvuun vaikuttaviin tekijöihin verrattuna. Verotuksen pitkän aikavälin kasvuvaikutuksia koskeviin empiirisiin tutkimuksiin liittyy kuitenkin hankalia metodologisia ongelmia, minkä takia tutkimustuloksiin tulee suhtautua varauksella.” Ks. Valtiovarainministeriö (2017): Yritysverotuksen asiantuntijatyöryhmän raportti. Saatavilla: http://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/tyoryhma-pitaa-suomen-yritysverotusta-kilpailukykyisena. Ks. myös esim. Eerola, Essi (2010): Verotus ja talouskasvu. Saatavilla: http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22010/pdf/ty22010Eerola.pdf

[16] Ks. liite 2, luku 2.4.

[17] WTO (2005): The WTO and direct taxation. Saatavilla: https://www.wto.org/english/res_e/booksp_e/discussion_papers9_e.pdf

[18] OECD (1998): Harmful Tax Competition: An Emerging Global Issue. Saatavilla: http://www.oecd-ilibrary.org/taxation/harmful-tax-competition_9789264162945-en

[19] Lisäksi nykyinen itsehallintolaki antaa Ahvenanmaalle lainsäädäntövallan eräiden ylimääräisten verojen keräämiseen. Käytännössä Ahvenanmaa ei kuitenkaan ole näitä veroja perinyt. Ahvenanmaan erityisasema ilmenee myös siinä, ettei ahvenanmaalaisilta peritä yleisradioveroa (Yle-vero). Ks. Ahvenanmaa-komitea (2017): Ahvenanmaan itsehallinnon kehittäminen. Ahvenanmaa-komitean 2013 loppumietintö. Saatavilla: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/80069 Kunnilla on myös ollut oikeus päättää koiraverosta, mutta mikään kunta ei ole sitä perinyt vuoden 2017 jälkeen ja koiraverolakia ollaan poistamassa.

[20] Yrittäjät maksavat tuloistaan ansiotuloveroa karkeasti ottaen siltä osin, kun tulo kertyy yrittäjän työnteosta. Loppuosa tulosta katsotaan omistamisesta kertyneeksi tuloksi, joka verotetaan pääomatulona. Käytännössä osuuksien määrittäminen on vaikeaa, mikä on otettava huomioon verotuksessa.

[21] https://www.stat.fi/til/vermak/2016/vermak_2016_2017-07-13_fi.pdf

[22] Myös työhön liittyvät veronluonteiset eläke-, sairaus-, työttömyys-, tapaturma- ja ryhmähenkivakuutusmaksut voidaan luokitella tuloveroksi, sillä niiden suuruus perustuu ansiotulon määrään. Lisäksi ulkomailla asuvien rajoitetusti verovelvollisten Suomesta saamista ansiotuloista peritään lähdeveroa. Ansiotuloista perityn lähdeveron määrä on ollut Verohallinnon tilastojen mukaan vuosittain vajaa 100 miljoonaa euroa.

[23] Ks. liite 2., luku 2.4.

[24] Kotakorpi, Kaisa, Matikka, Tuomas (2017): Pitääkö ylintä tuloveroprosenttia laskea? Saatavilla: http://vatt.fi/artikkeli/-/asset_publisher/pitaako-ylinta-tuloveroprosenttia-laskea-

[25] Tilastokeskus (2017): Verot ja veronluonteiset maksut 2016. Saatavilla: https://www.stat.fi/til/vermak/2016/vermak_2016_2017-07-13_fi.pdf

[26] Ks. liite 2., luku 2.4.

[27] Ks. liite 2., luku 2.4.

[28] Valtiovarainministeriö (2017): Yritysverotuksen asiantuntijatyöryhmän raportti. Saatavilla: http://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/tyoryhma-pitaa-suomen-yritysverotusta-kilpailukykyisena

[29] Ks. liite 2., luku 4.

[30] Esimerkiksi Suomessa tällä hetkellä 30–34 prosenttia.

[31] Tilastokeskus (2017): Verot ja veronluonteiset maksut 2016. Saatavilla: https://www.stat.fi/til/vermak/2016/vermak_2016_2017-07-13_fi.pdf

[32][32] Rahoitusmarkkinavero (financial transaction tax, FTT) on syytä erottaa rahoitustoimintaan perustuvasta verosta (financial activity tax, FAT), jossa verotuksen kohde on eri. FAT soveltuu paremmin kansallisesti toteutettavaksi kuin FTT, jota voidaan vältellä kansainvälisillä pääomamarkkinoilla, jos sitä ei toteuteta riittävän laajasti. Esimerkiksi Norjassa on käytössä rahoitustoimintaan perustuva vero, joka koostuu kahdesta osasta: rahoitusalan yrityksiltä perittävästä korotetusta yhteisöverosta (vuonna 2018 25 %) sekä rahoitusalan työntekijöiden palkkaan pohjautuvasta arvonlisäverosta. Ks. KPMG (2017): Special taxes in the financial sector, Nordic comparison. Saatavilla: https://home.kpmg.com/content/dam/kpmg/fi/pdf/2017/11/Bank%20levies_Nordic%20comparison.pdf

[33] Tilastokeskus (2017): Verot ja veronluonteiset maksut 2016. Saatavilla: https://www.stat.fi/til/vermak/2016/vermak_2016_2017-07-13_fi.pdf

[34] Osa auto- ja energiaveroista ja muista maksuista kohdistuu kuitenkin tuotantoon esimerkiksi silloin, kun energiaa käytetään teollisuudessa eikä veron suuruus siten perustu kotimaiseen kulutukseen. Eräillä veroilla on sekä kuluttamiseen, että tuotantoon kohdistuvia piirteitä. Esimerkiksi arpajaisvero perustuu osittain arpajaisten tuottoon ja osittain kustannuksiin.

[35] Poikkeuksena apteekkimaksu, joka on lievästi progressiivinen riippuen apteekin liikevaihdosta. Toisin sanoen suuret apteekit maksavat liikevaihdostaan suhteellisesti suurempaa veroa.

[36] Benzarti, Youssef, Carloni, Dorian, Harju, Jaakko, Kosonen, Tuomas (2017): What Goes Up May Not Come Down: Asymmetric Incidence of Value-Added Taxes. Saatavilla: http://www.labour.fi/tutkimusjulkaisut/tyopapereita/tyopapereita-317/

[37] Ks. liite 2., luku 2.4.

[38] Rauhanen, Timo (2017): Verotuet valtion politiikkavälineenä ja ohjauskeinona. Saatavilla: http://vatt.fi/verotuet-valtion-politiikkavalineena-ja-ohjauskeinona

[39] Euroopan komissio (2018): Arvonlisävero: enemmän joustavuutta alv-kantoihin ja vähemmän byrokratiaa pienille yrityksille. Saatavilla: http://europa.eu/rapid/press-release_IP-18-185_fi.htm

[40] Euroopan komissio (2017): Study and Reports on the VAT Gap in the EU-28 Member States:

2017 Final Report. Saatavilla: https://ec.europa.eu/taxation_customs/sites/taxation/files/study_and_reports_on_the_vat_gap_2017.pdf

[41] Toimilupamaksut eivät ole veronluonteisia esimerkiksi silloin, kun viranomainen päättää niiden tasosta siten, että niillä rahoitetaan esimerkiksi toimilupaa liittyvä valvonta. Tässä ohjelmassa toimiluvat katsotaan veroiksi valtiovarainministeriön talousarvion luokittelun mukaisesti.

[42] Rauhanen, Timo (2017): Verotuet valtion politiikkavälineenä ja ohjauskeinona. Saatavilla: http://vatt.fi/verotuet-valtion-politiikkavalineena-ja-ohjauskeinona

[43] SDP (2017): Verot Suomeen: Aggressiivinen verosuunnittelu laittomaksi – varojen piilottelu mahdottomaksi. Saatavilla: https://sdp.fi/fi/blog/sdp-julkaisi-veronkierron-vastaisen-ohjelman-verot-suomeen/