Kristiina Salonen

Vaaleanpunaisesta vauvaunelmasta syntyi baby blues

Kyyneleet valuvat valtoimenaan pitkin poskiani. Yritän pyyhkiä niitä, kun kuulen askeleita käytävältä. Huoneeseen tulee hoitaja, joka yhdellä kysymyksellään saa hataran patoni taas murtumaan. En pysty lopettamaan murehtimista enkä hallitse tunteitani. Katson pientä nyyttiä sylissäni siinä synnytyssairaalan sängyssä ja tunnen syyllisyyttä siitä, että kyyneleeni eivät ole ilon kyyneleitä. Takana on pitkä ja hankala synnytys, ja nyt ei imettäminen ota onnistuakseen. Vauvamme paino laskee ja oma huoleni hauraasta ihmisen alusta vain lisääntyy. Olemme odottaneet vuosia sitä, että saisimme lapsen. Kun viimein hän on syntynyt tähän maailmaan, minä en pystykään pitämään hänestä huolta. Tuntuu, että putoan pimeään aukkoon, josta en pääse omin voimin ylös.


Noista hetkistä on nyt aikaa tasan kaksi vuotta. Vieläkin on vaikeaa muistella tyttäremme elämän ensimmäisiä kuukausia. Olen kantanut häpeää siitä, että olin äitiyteni alussa niin avuton – minä, joka olen tottunut kantamaan vastuuta kaikista muista sekä suhtautumaan asioihin vakaudella ja järkiperäisesti. Olen edelleen pahoillani siitä, että mieheni joutui kantamaan kaiken vastuun ensimmäisten viikkojen aikana. Samalla kuitenkin ymmärrän noista kuukausista ja vastasyntyneiden lasten perheistä nyt paljon enemmän.


Minä kärsin vaikeasta baby bluesista. Valtaosa synnyttäjistä kokee voimakkaita mielialan vaihteluita, itkuherkkyyttä ja unihäiriöitä, joita kutsutaan baby bluesiksi. Suurimmalla osalla se kuitenkin kestää muutamista päivistä muutamaan viikkoon, mutta voi esimerkiksi juuri imetysvaikeuksien tai vaikean synnytyksen vuoksi pitkittyä vaikeaksi baby bluesiksi. Jos äiti ei saa silloin apua ja tukea, tilanne voi pahentua. 20 prosentilla äideistä tällaista herkistymistä saattaa seurata synnytyksen jälkeinen masennus.

Ennen omaa synnytystäni olin poliitikkona puhunut jo vuosia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja perheen tarvitseman tuen tärkeydestä. Sen vuoksi osasin huolestua omasta tilanteestani. Osasin myös kertoa tarkkaan neuvolan terveydenhoitajille tuntemuksistani. Ratkaisevan avun sainkin juuri neuvolasta. Ymmärsin vasta jälkikäteen, että terveydenhoitaja teki meille kaksi ylimääräistä pitkää kotikäyntiä, jotka hän ammattitaitonsa takia katsoi tarpeelliseksi. Noiden käyntien aikana sain häneltä kannustusta, ymmärrystä ja tukea. Hän ei jakanut ohjeita, vaan varmoilla otteillaan valoi minuunkin uskoa. Terveydenhoitaja otti myös vastuulleen päätöksen vaikean imettämisen jatkamisesta tai lopettamisesta. Se helpotti minua niin merkittävästi, että sen jälkeen imettäminen alkoi sujua.


Terveydenhoitajalta oli suurta viisautta antaa juuri siinä hetkessä hieman enemmän aikaansa perheellemme. Sen avulla vältettiin suurempi ja pidempiaikaisempi avuntarve myöhemmin. Olen kiitollinen niin hänelle kuin koko suomalaiselle neuvolajärjestelmälle ja korkealle ammattiosaamiselle siitä, että sain osaavaa apua, riittävästi ja juuri oikealla hetkellä. Sen ansioista pystyin nauttimaan äitiydestä ja ihastelemaan kiitollisena maailman suloisinta tyttövauvaamme. Vihdoinkin kaikki oli hyvin. Ahdistuksen kyyneleet vaihtuivat lopulta onnen kyyneleiksi.