Palveluiden tasa-arvo – utopiaa vai realismia? – Aki Lindén

“Palveluihin liittyvä johtopäätökseni on seuraava: on kehitettävä kaupunkeja ja muita kuntia siten, että samalla kun digitalisaatio väistämättä etenee, luomme lähelle ihmisiä helposti tavoitettavia palveluiden keskuksia, joissa on keskeisten kaupallisten palveluiden ohella tärkeimmät perustason julkiset palvelut ja ennen kaikkea ohjausta, neuvontaa ja auttamista verkossa olevien palveluiden, kauempana sijaitsevien ja erikoispalveluiden käytöstä. Kukaan ei saa jäädä ulkopuolelle, kun yhteiskunta muuttuu valtavalla vauhdilla.”

Suomalainen kuntajärjestelmä on ainutlaatuinen maailman mittakaavassa. USA-laisen keskivertoajattelun mukaan se on ”sosialistinen” – kutsutaanhan siellä eurooppalaistyyppistä verovaroin tai sosiaalivakuutuksella rahoitettua terveydenhuoltoakin ”sosialistiseksi”. Googlasin kerran Turun kokoisen pohjoisenglantilaisen Newcastlen paikallishallinnon sivuja ja huomasin, että tämän vahvasti labour -vetoisen kaupungin budjetti oli vain viidennes Turun budjetista. Tämä ei tarkoita, että terveydenhuolto, varhaiskasvatus, lukiot ja monet muut palvelut, joita meillä kunnat ylläpitävät, olisivat Iso-Britanniassa (tai Ranskassa, Saksassa, Alankomaissa jne.) yksityisrahoitteisia. Niistä vastaavat muut julkisen hallinnon tasot: valtio, osavaltio, maakunta, ”Kela”, piirikunta jne.

Myös Suomessa on kuntien erilaisuus ja pienkuntavaltaisuus pakottanut järjestämään monet palvelut ylikunnallisina. Sote-uudistuksessa tämä on tarkoitus lakisääteisesti järjestää koskemaan kuntien ja sairaanhoitopiirien vastuulla nykyisin olevia sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja. Jos olisimme aikanaan onnistuneet toteuttamaan merkittävän kuntarakenneuudistuksen, luulen, että sote-uudistusta tässä muodossa ei valmisteltaisi. Todennäköisesti erikoissairaanhoito tai koko terveydenhuolto olisi valtion tai suuralueiden vastuulla ja vahvat yli 30 000 asukkaan kunnat huolehtisivat yksin tai yhdessä muista palveluista. Mutta tämä on nyt ”jossittelua”.

Meillä siis julkisten palveluiden osuus palveluiden kokonaisuudesta on suuri ja niiden järjestämisvastuu on kunnilla. Valtio puolestaan vastaa mm. korkeakoulujen ja poliisin rahoittamisesta sekä merkittävistä sosiaaliturvan alueista. Yksityiset palvelut ovat oma kokonaisuutensa. Niitä ovat ennen kaikkea kaupan, liikenteen, pankkien, ravintolatoiminnan, vakuutuslaitosten, matkailun ja lukuisten henkilökohtaisten palveluiden kuten siivouksen, partureiden ja kampaamoiden toiminta. Suomessa on myös laaja yksityisten sosiaali- ja terveyspalveluiden sektori. Yksityisen rahoituksen osuus terveydenhuollossa on muita Pohjoismaita ja Iso-Britanniaa suurempi.

Kuntien ja kaupunkien historia on aina yksilöllinen. Se näkyy yhdyskuntarakenteessa. Paikkakunta voi olla leimallisesti esimerkiksi teollisuus-, satama-, hallinto-, liikenne-, koulutus-, sairaala- tai kauppakaupunki Suuremmat kaupungit ovat osin tätä kaikkea. Itse olen asunut lapsuudessani Kuopiossa, nuoruudessani Porissa, varhaislapsuuden ja aikuisuuden Turussa ja lähes 10 vuotta työskentelin ja asuin Helsingissä. Näiden kaikkien neljän kaupungin rakennemuutos on ollut valtava, mutta omanlaisensa.

Mitä sellaista Suomessa ja maailmassa nyt tapahtuu, joka kaupunkien kehittämisessä pitää ottaa huomioon? Muutoksia on tietysti paljon. Itse nostan esille seuraavat:

  1. digitalisaatio laajasti ymmärrettynä, sisältäen mm robotisaation, tekoälyn, virtualisoitumisen, datan ja verkot.
  2. globalisaatio, kansainvälisen työnjaon ja makrotalouden muutokset
  3. mikrotalouden muutos, esimerkiksi alustatalouden ja itsensä työllistämisen sekä uusyrittäjyyden kasvu
  4. ikä- ja sosiaalisen rakenteen muutos, elinkeinorakenteen muutos, kaupungistuminen
  5. ilmastomuutos ja sen hillitsemistoimenpiteiden vaikutukset
  6. terveyteen liittyvät muutokset, sisältäen eliniän pidentymisen, bioteknologian ja moninaisen hyvinvointibusineksen kasvun.

Nämä haastavat kunnat, kaupungit ja koko yhteiskunnan. Miten järjestää verotus uusien haasteiden edessä? Miten rahoittaa eläkkeet ja muu sosiaaliturva? Miten hoitaa elinikäinen oppiminen? Miten säännellä mahdollisesti kasvavia etnisiä tai arvojen erilaistumisen liittyviä ristiriitoja? Mitkä hyvinvointipalvelut ovat verorahoitteisia ja mitkä sellaisia, joita ihmiset ostavat suoraan itse?

Olen pohtinut viime aikoina digitalisaation ja demokratian suhdetta. Uudenlaisen – usein valitettavan sirpaleisen – tiedon ja sen liikkumisen lisääntyminen toisaalta demokratisoi yhteiskuntaa. Jokainen ääni voi tulla kuulluksi, ainakin teoriassa. Mutta samalla käy toisinpäin. Joidenkin ääni ei kuulu enää lainkaan, koska heidän digitaalinen kyvykkyytensä ei ole riittävä. Tämä heijastuu myös palveluihin. Fyysiset lähipalvelut tulevat hinnaltaan kalliimmiksi, kun digitalisaation ”aallonharjalla surffaava” kansanosa tai ainakin jonkinasteista verkko-osaamista hyödyntävä suuri joukko saa palvelut, tavarat ja asiat edullisemmin ja helpommin ja ajattelee, että ”se on meidän oikeutemme” tai ”miksi meidän pitäisi maksaa ylimääräistä siitä, että kaikki eivät ole yhtä osaavia”. Tämähän on tavallaan moderni versio 120 vuoden takaisesta yhteiskunnasta, jossa toisilla oli maata ja virkoja ja etuoikeuksia, mutta useimmilla ei mitään. Murtaako digitalisaatio siis solidaarisuutta? Ainakin osittain. Se on karkeasti verrattuna kuin kielitaito: palvelua saa vain, jos osaa käyttää tiettyä kieltä. ”Tavallinen asiakas tuo vain hiekkaa pankkisaliin asioidessaan täällä fyysisesti”. Jokaisen olisi terveellistä käydä katsomassa ketkä jonottavat pankeissa ja verotoimistossa tänä päivänä. Siellä ovat nykyajan osattomat: vanhukset, syrjäytyneet ja vähän kouluja käyneet.

Oma visioni kaupungeista ja kunnista haastaa edellä luetellut megatrendit, vaikka niiden ”pirullisuus” onkin siinä, että ”jospa ei näin tapahdukaan”. Ennustaminen on näet muuttunut yhä vaikeammaksi. Paikallisyhteisöjen vahvistaminen on kuitenkin vahva ”lääke” yhä rajummaksi ja yllättävämmäksi tulleeseen muutokseen. Palveluihin liittyvä johtopäätökseni tästä on seuraava: on kehitettävä kaupunkeja ja muita kuntia siten, että samalla kun digitalisaatio väistämättä etenee, luomme lähelle ihmisiä helposti tavoitettavia palveluiden keskuksia, joissa on keskeisten kaupallisten palveluiden ohella tärkeimmät perustason julkiset palvelut ja ennen kaikkea ohjausta, neuvontaa ja auttamista verkossa olevien palveluiden, kauempana sijaitsevien ja erikoispalveluiden käytöstä. Kukaan ei saa jäädä ulkopuolelle, kun yhteiskunta muuttuu valtavalla vauhdilla.

Konkretisoin asiaa. Kotonaan asuva, heikosti liikkuva ja huonosti muistava ikäihmisen tarvitsee asioitsija-auttajan. Ihannetapauksessa se on omainen, mutta tämä ei aina ole mahdollista. Jokaiselle apu on kuitenkin taattava. Jokaiselle on tavalla tai toisella taattava myös ”digiyhteiskunnassa” mahdollisuus asiointiin ja palveluiden saantiin. Kehitetään palvelukeskuksia, joihin kootaan eri kaupunginosiin keskeiset peruspalvelut ja sopivat kaupalliset palvelut. Yhteyden saanti ja asiointi erikoispalveluihin turvataan joustavasti. Ihmisten fyysisessä liikkumisessa on huomioitava erilaisuus. Pyöräilyn edistäminen on oikein, mutta kaikki nyt eivät vain pyöräile. Tarvitaan joustavia kollektiivisen liikenteen muotoja. Ne voivat olla takseja, pienbusseja, raitiovaunuja ja lähijunia. Samoin asumisessa on huomioitava eri-ikäisten ja eri elämänvaiheita elävien ihmisten tarpeet.

Kaiken läpikäyvänä periaatteena tulee olla nykyaikaan sovellettu syvä näkemys ihmisten välisestä tasa-arvoisuudesta. Jokaiselle on turvattava hänen edellytystensä mukainen mahdollisuus täysipainoiseen elämään.

Kirjoittaja on turkulainen kansanedustaja ja sote-alan konkari, joka odottaa kesän ensimmäistä pallojäätelöä jokirannassa ja ajaa funikulaarilla ilman pelkoa jumiin jäämisestä.

 

SDP kaupungeissa -pääsivulle