Kumpi kaupungille on todella kalliimpi: maahanmuuttaja vai kantasuomalainen? – Eerik Mantere

“Merkittäviä esteitä maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden työllistymiselle olivat ainoastaan puutteellinen suomenkielentaito ja työnantajien asenteet maahanmuuttajia kohtaan. Ensimmäinen ongelma meidän pitäisi pystyä korjaamaan. Olemmehan maailman parhaimman koulutusjärjestelmän omaavaksi kehuttu maa. Toinenkin ongelma meidän pitäisi pystyä korjaamaan. Olemme niin ikään maailman tasa-arvoisimmaksi kehuttu maa.”

Osittain kotoutuskoulutuksen saatavuuden takia, maahanmuuttajat yleensä asettuvat Suomessa asumaan juuri kaupunkeihin. ”Maahanmuuttokriittisiksi” itseään kutsuvat arvioivat maahanmuuton vaikutuksia kaupunkitaloudelle vertaamalla maahanmuuttajia aikuisiin kantasuomalaisiin. Yhteiskuntaan kontribuoimaan kykenevän kantasuomalaisen aikaansaamiseksi on kuitenkin investoitu valtava määrä varoja, jotka näissä vertailuissa jää huomioimatta. Kirjoitus lähestyy integraatiota primaarisosialisaatioon verrattavana uudelleensosialisaationa, tarkastelee tähänastisen ”maahanmuuttokriittisen” diskurssin epäloogisuutta ja asettaa taloutta koskevan maahanmuuttokeskustelun oikeaan kontekstiinsa.

Uusia kaupunkilaisia tulee kahdella tavalla: syntymän ja muuttoliikkeen kautta. Sosialisaatio, eli päteväksi yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi kasvaminen, vaatii molempia reittejä pitkin mittavia investointeja. Suomeen ulkomailta saapuva henkilö ei vielä ole osallistunut sosialisaationsa kustannuksiin. Sama tilanne on kuitenkin syntymän kautta kaupunkilaiseksi tulevalla. Ajatellaan suomalaiseen kaupunkiin sosialisoitumista kahdesta näkökulmasta: 1) tuleva yhteiskunnan täysivaltainen jäsen, jonka polku alkaa äitinsä positiivisesta raskaustestistä 2) tuleva yhteiskunnan täysivaltainen jäsen, jonka polku alkaa ensiaskeleesta Suomen rajan ylitse. Molemmat mielikuvat herättävät monissa tunteita. Mutta jos asian ei ”anna mennä tunteisiin”, niin sitä on helpompi tarkastella objektiivisesti.

He, joiden tie kaupunkilaiseksi alkaa jo kohdussa, hyötyvät helposti saavutettavista ja maailman tasokkaimpiin kuuluvista neuvolapalveluista, terveydenhoidosta, päivähoidosta, kerhoista, esikoulusta, maailman tasokkaimpien joukkoon jatkuvasti sijoittuvasta perusopetuksesta, kirjastoista, julkisesta liikenteestä, kaupunkien turvallisuudesta, kriisien yli auttavista sosiaalipalveluista ja lastensuojelusta, ammattiopetuksesta, yliopistoista ja niin edelleen—jo sikiövaiheesta alkaen. Peruspalvelumme eivät kuitenkaan ole ilmaisia. Ne kustannetaan kansainvälisesti vertailtuna korkeilla veroilla. Korkeatuloisten verotus on Suomessa maailman kuudenneksi kovinta (Tax Foundation 2019).

Riittävät verotulot ja verotuksen progressiivisuus ovatkin hyvinvointivaltiomme ydin: sillä taataan, ettei kukaan jää peruspalvelujen ulkopuolelle perheensä matalamman tulotason vuoksi. Asiakasmaksut pysyvät verovaroin järjestetyissä persuspalveluissa matalina, ja tuloveron progressio auttaa pienituloisempiakin täyttämään perustarpeensa ja hankkimaan niiden tyydyttämiseksi välttämättömät tuotteet ja palvelut. Tämä kaava on tehnyt maastamme monella mittarilla maailman onnistuneimman yhteiskunnan. Viimeisen kolmen vuoden ajan Suomi on YK:n selvityksissä ollut maailman onnellisin maa (World Happiness Report 2020, 2019, 2018). Kansainvälisen Fund for Peace (2019) -järjestön mukaan Suomi on myös maailman vakain maa, jossa kriisit ja konfliktit ovat kaikista epätodennäköisimpiä. Hyvinvointi ei silti näytä tapahtuneen kilpailukykymme kustannuksella. Päin vastoin. Suomi on jatkuvasti maailman top 10% kilpailukykyisimpiä maita, ja jo kymmenen vuotta esimerkiksi Kanadan ja Norjan edellä. COVID-19 pandemian hyvän hoitamisen myötä Suomi nousi 2020 koko maailman taloudellisesti kilpailukykyisimmäksi maaksi (World Economic Forum vuosina 2010 – 2020).

Näiden vertailujen valossa tuntuu absurdilta, että jotkut puhuvat entistä äänekkäämmin siitä, että nimenomaan Suomen kaupungeilla ei olisi varaa vastaanottaa yhtäkään sotaa, katastrofia tai sortoa pakenevaa pakolaista tai turvapaikanhakijaa. Heidän väitetään tulevan juuri Suomen yhteiskunnalle liian kalliiksi. Luulisi olevan ymmärrettävää, että humanitaarisista syistä maahan saapuvat, eivät ole vakaassa työelämässä kiinni yhtä nopeasti kuin he, jotka ovat vapaasti saaneet valita, suunnitella ja valmistautua muuttamaan juuri Suomeen—joko työpaikan tai perheen kanssa yhdessäolon vuoksi. Mutta maahanmuuttajien sosialisaatiota suomalaiseen yhteiskuntaan on ylipäätään tarkasteltu väärästä perspektiivistä.

Ulkomaalaistaustaisista käytävä keskustelu on usein niin negatiivissävytteistä, että monelta on jäänyt tiedostamatta, kuinka omistautuneita ja päteviä korkeakoulutettuja ammattilaisia maassamme on ulkomaalaistaustaisten parissa kasvamassa. Valtiovarainministeriön (2020, s.24) raportti kertoo Suomen lukioista seuraavaa: ”Järjestäjien ja opettajien arvion mukaan maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden keskuudessa on havaittavissa vähemmän motivaatio-ongelmia, huoltajien välinpitämättömyyttä ja päihteiden käyttöä kuin kantaväestöllä̈.” Lisäksi THL:n ja tilastokeskuksen aineistoja yhdistävässä tutkimuksessa (Rask et al. 2016) maahanmuuttajataustaisista työttömistä koki itsensä täysin työkykyiseksi huomattavasti kantaväestöä suurempi osuus! Merkittäviä esteitä työllistymiselle olivat ainoastaan puutteellinen suomenkielentaito ja työnantajien asenteet maahanmuuttajia kohtaan. Ensimmäinen ongelma meidän pitäisi pystyä korjaamaan. Olemmehan maailman parhaimman koulutusjärjestelmän omaavaksi kehuttu maa. Toinenkin ongelma meidän pitäisi pystyä korjaamaan. Olemme niin ikään maailman tasa-arvoisimmaksi kehuttu maa.

Perussuomalaisten kaupunginvaltuutettuna toiminut tilintarkastaja Pauli Vahtera haki itsenäisesti tietoja maahanmuutosta ja pääsi Iltalehden sivuille vuonna 2019 tuloksenaan saamalla suurella numerolla maahanmuuton nettokustannuksista: 3,2 miljardia vuodessa. Koska numeroa edelleen pyöritellään sosiaalisen median keskusteluissa, on tärkeää laittaa sitä kontekstiin. Jättäen nyt omaan arvoonsa ne lukuisat tieteelliset ongelmat ja virheelliset käytännöt, joita hänen hankkeessaan oli, on tärkeää sanoa, että ensinnäkin se kattaa vain pakolaisena ja turvapaikanhakijana tulleet, eli vain he, jotka määritelmällisestikin saapuvat avuntarpeen kanssa. Lisäksi on hyvä tiedostaa, että esimerkiksi alkoholin väärinkäytön on laskettu kustantavan valtiollemme 4–14,5 miljardia vuodessa, laskentatavasta riippuen (Paavoseppä 2014). Vertailu laittaa Vahteran 3,2 miljardin euron summaa kontekstiin, ja lisäksi osoittaa, kuinka suurta vaihtelua myös aivan oikeiden asiantuntijoiden arvioista löytyy silloin, kun käsitellään suuria ja monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Tulos riippuu paljon siitä, mikä näkökulma aiheeseen otetaan. Numerot ja tilastot kuulostavat objektiivisilta, mutta todellisuudessa niiden takana on aina inhimillistä tulkintaa.

Kuitenkin ne numerot, joihin suhteessa Vahteran 3,2 miljardia todella tulisi laittaa kontekstiin, eivät ole alkoholin arvioidut kustannukset yhteiskunnalle. Ne ovat ne numerot, jotka kertovat kuinka paljon maksamme kantasuomalaisen sosialisaatiosta, ja miten ne vertautuvat maahanmuuttajan sosialisaation kustannuksiin? Yle julkaisi 2015 mittarin, jonka mukaan 2009 vuonna syntynyt kantasuomalainen on 23 vuotta täyttäessään maksanut yhteiskunnalle yhteensä 322 272 €. Hinta koostuu kaikista niistä lukuisista hyvinvointivaltion peruspalveluista, joiden avulla hän on kasvanut suomalaisen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi. Investointi ei mene hukkaan. Hyödyttyään hyvinvointivaltion häneen tekemästä investoinnista, keskiverto kansalainen maksaa ”velkansa” yhteiskunnalle takaisin työvuosiensa aikana. Kun 23-vuotias maahanmuuttaja saapuu Suomeen, hänen sosialisaatioonsa ei vielä ole laitettu senttiäkään. Jos hän valmiiksi osaa englantia, saattaa Suomi hänen tapauksessaan ”säästää” jopa kolmannesmiljoonan: olemme saaneet työtä tekevän nettomaksajan ilman juuri mitään investointeja. Realistisesti on kuitenkin typerää odottaa integraation hintalapun olevan 0 €. Muistakaamme, että kantasuomalaisen työkykyiseksi saattaminen maksaa kolmannesmiljoonan! Kun kantasuomalaisen sosialisaation hinta jaetaan maahanmuuttajan sosialisaatioon ja jaksotetaan esimerkiksi viidelle vuodelle, kotoutussuunnitelma saisi maksaa 64 454 € /vuosi jokaista maahanmuuttajaa kohden.

Tällä budjetilla toteutuva kotoutus ei toteutuisi isoissa ryhmissä ikkunattomissa huoneissa tehdasalueella. Siitä ei olisi vastuussa opettaja, joka itsekin puhuu suomea vasta kolmantena kielenään ja on tutustunut suomalaiseen kulttuuriin vasta joitakin vuosia. Jos investoisimme yhtäläisen summan maahanmuuttajan sosialisaatioon, kuin investoimme kantasuomalaisen sosialisaatioon, olisi jokaisella kotoutujalla kokopäiväinen yksityisopettaja ja lisäksi vielä life coach häntä vierellä motivoimassa — viiden vuoden ajan. Mutta mitä onkaan maahanmuuttajien kotoutuskoulutuksen todellisuus? Hyvästä yrityksestä huolimatta, kotoutumisjärjestelmämme on vielä hyvin uusi ja kehittymätön, opettajien pysyvyys on heikkoa ja laatu vaihtelevaa. Matalan palkkauksen takia, opettajat, joilla pätevyytensä ansiosta on eniten valinnanvaraa, valitsevat usein taloudellisesti turvallisemman tien ja hakeutuvat sellaisiin töihin, joissa työnantaja esimerkiksi noudattaa opetusalan yleisiä työehtosopimuksia. Kotoutuskoulutuksen palveluntarjoajat edelleen valitaan enimmäkseen halvan hinnan, eikä korkean laadun perusteella. (Leskinen 2018.)

Monien ihmisten puheissa maahanmuuttajilta odotetaan joskus rankoistakin traumakokemuksista, pitkään jatkuneesta ja stressaavasta elämän epävarmuudesta sekä kovasta kulttuurishokista huolimatta, pikaista yhteiskunnan nettomaksajaksi siirtymistä. Suhteutettuna siihen, että kantasuomalaisen sosialisaatio kestää 23 vuotta ja maksaa kolmannesmiljoonan, tämä tuntuu vähintäänkin kohtuuttomalta. Sen lisäksi se on taloudellisesti typerää, koska ennakkoluulojen lietsominen vaikeuttaa työkykyisten ja -taitoisten ihmisten työllistymistä. Kantasuomalaisten laadukkaan sosialisaation yhteiskunnan päteväksi täysivaltaiseksi jäseneksi takaa osaltaan oppivelvollisuuslaki, joka on kiistaton oikeus maailman laadukkaimpaan opetukseen. Opettajien työehtosopimus ja opettajien nauttima arvostus tukee tasokkaasti järjestettyä ja toteutettua opetusta. Olisiko aika tunnustaa, että laatua ei saa halvalla, ja maahanmuuttajien kotoutuskoulutuksen olisi radikaalisti muututtava?

Mikä siis on vastaus otsikon kysymykseen? Kumpi kaupungille on todella kalliimpi: maahanmuuttaja vai kantasuomalainen? Vastatkaamme kysymykseen analogialla. Jos hyvin suunniteltuun ja johdettuun yritykseen ei kukaan sijoita, miten se menestyy? Jos työkykyisen ihmisen sosialisaatioon ei sijoiteta, miten hän menestyy? Ei mikään vastaus ole vapaa kontekstista. Kaikki on ehdollista. Essentialismi maahanmuuton suhteen on yhtä epätieteellistä kuin pörssikurssien ennustaminen viivoittimella ja teknisellä analyysillä. Ihmisen aivot ovat neurologisesti erittäin muokkautuvat, ja sosiaaliset käytänteet mukautuvat sosiaalisen kontekstin mukaan. Suunnittelemalla, investoimalla ja asennoitumalla kotouttamiseen edes puolella siitä vakavuudesta kuin kantasuomalaisten sosialisaatioon, on meillä maahanmuuttajissa huomattavasti pienemmällä investoinnilla saatavilla suuri nettomaksajien joukko. Tämä joukko tulee voimaan hyvin, integroitumaan yhteiskuntaan ja kokemaan elämänsä mielekkääksi. ”Kaikki voittaa” ei aina ole sinisilmäisyyttä. Suomen hyvinvointivaltion pitkä historia on jo siitä elävä todiste. Sata vuotta sitten kukaan ei olisi uskonut, että yhteiskuntamme näyttää siltä, kuin nyt. Meillä ei ole kuin pieni este ylitettävänä entistä suurempaan vaurauteen ja hyvinvointiin: rasismi ja virhepäättely.

Kirjoittaja on Ranskasta Lahteen paluumuuttanut sosiaalipsykologi, jonka suosikkiasia kotikaupungissaan on lähikaupan ystävällinen henkilökunta ja joka eniten odottaa tulevalta kesältä puistopiknikkejä ja uimareissuja. Hän harrastaa mindfulnessia, punttista ja taistelulajeja, mutta haaveilee maailmasta, jossa toksinen maskuliinisuus olisi kuopattu ja haudattu, kaikki nuoret miehet osaisivat puhua tunteistaan, eikä lyömistä tapahtuisi kuin salilla kavereiden kanssa hanskat kädessä.

 

SDP kaupungeissa -pääsivulle