Sundman: Periaateohjelmat edustavat SDP:n aateperinnön pitkää jatkumoa

Ajankohtaista, Periaatetyöryhmän blogi 09:07

Puolueemme on selvinnyt kohta 120 vuoden taipaleestaan neljällä periaateohjelmalla. Tai viidellä, jos puolueen perustamiskokouksessa 1899 hyväksytty asiakirja lasketaan mukaan. Mutta yleensä tähän sarjaan on laskettu Forssan ohjelma vuodelta 1903, ns. Oittisen ohjelma vuodelta 1952, sekä uudemman aikakauden ohjelmat vuosilta 1987 ja 1999.

Voidaan siis sanoa, että periaateohjelma ei ole mikä tahansa paperi, joka tehdään aina kun sille päälle satutaan. Itse hahmotan asian niin, että periaateohjelma ei ole aikaan sidottu poliittinen ohjelma, ei vaaliohjelma, eikä yleinen brosyyri, joka jaetaan toreilla ja turuilla.

Periaateohjelma, tai mieluiten periaatejulistus on se asiakirja, joka heijastaa puolueen (ja sen jäsenten) kulloistakin kollektiivista käsitystä sosialidemokratian olemassaolon perustarkoituksesta poliittisena liikkeenä. Periaatejulistuksessa määritellään sosialidemokraattisen liikkeen perusidentiteetti. Se tarjoaa perusanalyysin puolueen yhteiskunnallisesta muutostehtävästä, niistä perusarvoista johon muutostyö perustuu sekä hahmotelman tavoiteltavan yhteiskunnan ja maailman peruspiirteistä. Periaatejulistuksessa määritellään mistä liikkeen aateperintö on muodostunut ja mikä tämän perinteen merkitys ja olemus on nykyajassa ja tulevaisuudessa.

Periaatejulistus on se kivijalka, jonka varaan kaikki muu rakennetaan. Sen laatimineen ei voi tapahtua missään ulkomaailmasta suljetussa kuplassa. Sen on oltava ajan hermolla, ja siinä on kyettävä läpivalaisemaan edessä olevat suuret haasteet. Toimintaympäristö on tunnettava. Mutta tietyllä tavalla periaatejulistus on ensisijaisesti meitä itseämme varten. Se on yhteinen kompassimme jolla kohtaamme ulkoisen maailman, suuressa ja pienessä. Meidän on ensiksi itse määriteltävä sosialidemokratiamme, jotta voimme markkinoida sitä muille.

Kaikki tähänastiset periaateohjelmat ovat omalla tavallaan ainakin enimmäkseen täyttäneet tämän periaateohjelmien perustarkoituksen. Kaikki neljä ovat retrospektissä myös oman aikansa lapsia, analyysiltään ja kieleltään.

Tätä aikaperspektiiviä voidaan työväenliikkeen historian valossa jakaa kolmeen päävaiheeseen,

  • työväenliikkeen alkuvaiheet, ensimmäisen ja toisen internationaalin kaudet, ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka;
  • työväenliikkeen jakautuminen kahteen pääsuuntaukseen, sosialidemokratiaan ja kommunismiin, neuvostojohtoiseen ”reaalissosialismin” aikakauden kaatumiseen saakka;
  • kylmän sodan jälkeinen, globalisaation ja uuden moninapaisen maailmanjärjestyksen aika.

Forssan ohjelma luonnollisesti edustaa tätä ensimmäistä vaihetta. Forssan ohjelma on myös kirjaimellisesti osoitus sosialidemokratian sen aikaisesta kansainvälisestä olemuksesta. Sen yleisosa on lähes suora käännös Itävallan puolueen ns. Hainfeldin ohjelmasta ja sen tunnetuin 11 kohdan poliittinen tavoiteosa vastaavasti lähes suoraan Saksan puolueen ns. Erfurtin ohjelmasta. Pieni pilke silmäkulmassa voidaankin sanoa että Erfurtin ohjelma menestyi aikanaan merkittävästi paremmin Suomessa kuin sen alkuperämaassa… Selvimmin kotimaista alkuperää Forssan ohjelmassa ovat siihen liitetyt työväensuojelulainsäädäntöä ja kunnallishallintoa koskevat osiot. Yleisosan punaisen langan muodostaa kapitalismin ankara kritiikki, kapitalismin kumoamisen tavoite, ja työväen poliittisen vallan saavuttamisen keinot.

Forssan ohjelman poliittinen tavoiteosa toteutui suurimmaksi osaksi sen 50-vuotisen voimassaolon aikana. Sen yleisosa jäi kuitenkin Hainfeldin ohjelman tapaan historiallisten myllerrysten, ml. työväenliikkeen hajoamisen jalkoihin.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen, massiivisten uusien haasteiden edessä, kansainvälinen sosialidemokratia tarttui uudestaan oman perusidentiteettinsä päivittämiseen laajalla rintamalla. Sosialistinen Internationaali hyväksyi vuonna 1951 ns. Frankfurtin julistuksensa otsikolla ’Demokraattisen sosialismin tavoitteet ja tehtävät’. Tämän uuden aallon mukana myös Suomen SDP uudisti ohjelmansa vuonna 1952. Tällä ohjelmaprosessilla oli omat vaikeutensa ja jännitteensä, joihin en mene tässä. R.H. Oittisella oli ratkaiseva rooli lopputuloksen muotoilussa, siksi ansaitusti nimi ’Oittisen ohjelma’.

Vuoden 1952 ohjelman formaatti oli pitkähkö, aateperintöä ja yhteiskunnan muutosta kuvaava perusteluosa sekä melko tiivis ja julistuksellinen varsinainen ohjelmaosa. Tämä formaatti on minusta yksi kelpo vaihtoehto nytkin kun teemme uutta julistusta.

Sisällöllisesti vuoden 1952 ohjelma oli merkittävä erityisesti kahdessa mielessä. Se määritti sosialidemokratian aateperustaksi sosialismin ja demokratian yhdistämisen, yhteiskunnan uudistamisen sosialististen arvojen ja tavoitteiden pohjalta sekä ehdottoman sitoutumisen kansanvaltaan, poliittisen demokratiaan. Poliittisesti se muodosti perustan alkavalle, aina 1980-luvulle ulottuvalle suomalaisen hyvinvointivaltion rakennustyölle.

1980-luvulla toteutettiin Kalevi Sorsan puheenjohtajakaudella pari puoluekokouskautta kestänyt periaateohjelman uudistustyö, jonka tulos hyväksyttiin puoluekokouksessa 1987. Perussyy periaateohjelman päivittämiselle oli se, että haluttiin ohjelman heijastavan lähimenneisyyden saavutuksia hyvinvointivaltion rakentamisessa sekä maailman muutoksia ja uusia haasteita. Tämä ohjelma oli formaatiltaan nimenomaan ohjelma, jossa oli myös paljon poliittisen tavoiteohjelman aineksia. Aatteellisessa mielessä se muodosti melko suoran jatkumon Oittisen ohjelmalle. Ohjelmassa on mukana useita ajan henkeä heijastavia elementtejä, merkittävimmästä päästä itsehallinnon periaatteiden ja käytäntöjen korostaminen osana uudistettua demokratiakäsitystä.

Ohjelman kestävyyttä heikensi kuitenkin nopeasti se, että se tehtiin kylmän sodan ja neuvostokommunismin loppuvuosina. Edessä olevan mullistuksen ennustaminen oli mahdottomuus. Niinpä tultiin melko pian johtopäätökseen, että periaateohjelma on jälleen päivitettävä vastaamaan uutta maailmantilannetta. Näin tapahtuikin vuoden 1999 puoluekokoukseen mennessä, Paavo Lipposen puheenjohtajakaudella. Tämänkin ohjelman valmisteluissa oli erinäisiä jännitteitä, välillä pöydällä oli kaksi eri ohjelmaluonnosta.

Lopputulemana hyväksyttiin kuitenkin melko tiivis julistuksenomainen dokumentti otsikolla ’Sosialidemokratian periaatteet’, ja tämä on siis voimassaoleva puolueen periaateohjelma (tai julistus, jos niin halutaan). Vuoden 1999 ohjelma sijoittuu siis edellä hahmottamassani aikaperspektiivissä tälle kolmannelle, kylmän sodan jälkiselle globaalimurroksen aikakaudelle.

Ohjelman aateperintöä kuvaavaan alkuosaan on nyt otettu mukaan pitkälti SI:n Frankfurtin julistuksesta lähtöisin oleva teesi: ’Sosialidemokratia nousee vapausliikkeenä sosialismin teorioiden ohella antiikin humaanista filosofiasta, kristillisestä etiikasta ja valistuksen edistysaatteista’. Ja sosialismin teorioista kestävin konsepti ja käsite on edelleenkin demokraattinen sosialismi. Minusta vuoden 1999 ohjelma on tältä osin hyvä synteesi myös meneillään olevalle ohjelmatyölle. Haasteeksi tulee kenties se, miten ilmaisemme aateperinnön ja nykyisen aateperustan välistä linkkiä. Minulle aateperintö ei ole arkistotavaraa, vaan osa nykyistäkin perusidentiteettiä.

Muutoin julistus avaa sosialidemokratian perusarvoja uuden maailman oloissa. Voidaankin sanoa (ja osin tämä on todettukin uutta julistusta valmistelevan työryhmän alkukeskusteluissa) että se mitä julistuksessa nyt on, on sinällään edelleen aika hyvin ajan tasalla. Päivittämistarpeet liittyvät ensisijaisesti niiden ilmiöiden käsittelyyn jotka olivat vasta orallaan 1990-luvulla. Tämä liittyy minusta ainakin kolmeen asiaan:

  • miten globaalikapitalismin uusin vaihe ja globaalitalouden tulevat kehitysskenaariot vaikuttavat mahdollisuuksiimme ja keinoihimme taistella moniulotteista eriarvoistumista vastaan?
  • mitä haasteita teknologisen murroksen jatkuminen ja erityisesti ns. digitalisaatio asettaa sosialidemokratia perusarvojen mukaiselle yhteiskuntapolitiikalle?
  • mitä rajoituksia globalisoitunut maailma valtarakenteineen asettaa sosialidemokraattiselle uudistuspolitiikalle, ja mitä mahdollisuuksia se avaa?

Alleviivaisin lopuksi sitä mistä aloitin tämän tarinan. Riittävän selkeä aatteellinen perusidentiteetti on se tekijä joka on reippaasti toistasataa vuottaa kestäneiden selviytymisprosessiemme ja menestystarinoidemme taustalla. Tämä historia ei ole nyt(kään) päättymässä. Aateperinnön samanaikainen tiedostaminen, kunnioittaminen ja päivittäminen on se suuri avaintehtävämme. Hommaa siis riittää itse kullekin.

Folke Sundman
periaatejulistusta valmistelevan työryhmän jäsen

Lue lisää periaatejulistustyöstä ja poliittisesta ohjelmasta