Puoluesihteeri Antton Rönnholmin puhe Työväen Arkiston 110-vuotisjuhlaseminaarissa

Ajankohtaista 17:20

Antton Rönnholm

SDP:n Puoluesihteeri Antton Rönnholmin pitämä puhe Työväen Arkiston 110-vuotisjuhlaseminaarissa Työväenliikkeen kirjastossa 21.10.2019

Presidentti Halonen, arvoisat juhlavieraat,

Demokratian muistista puhuttaessa puhutaan vääjäämättä niin politiikasta kuin historiasta. Elämmekin taas mielenkiintoisia aikoja. Viime viikkojen jännittävän tilanteen ja viikonlopun lukuhetkistä inspiroituneena uskaltaudun tässä alussa lainaamaan muun aatesuunnan edustajaa, jopa konservatiivia ajan takaa: ”Halu ennakoida, mutta haluttomuus toimia kun se olisi yksinkertaista ja tehokasta, selkeän ajattelun puuttuminen, neuvojen sekavuus kunnes hätätilanne on käsillä. Aina siihen asti, että itsesuojelu vihdoin astuu peliin. Nämä ovat piirteitä, jotka muodostavat historian loputtoman toistumisen”, sanoi Winston Churchill.

Näitä piirteitä on havaittavissa niin muualla kuin meillä. Ja jos historia todellakin toistaa itseään, tulisi kiinnostuksemme mennyttä kohtaan olla aktiivisen tutkivaa eikä toteavaa tai pahimmillaan yhdentekevää. Historia ei tapahdu, vaan luonnonmullistuksia lukuun ottamatta se suuressa määrin muodostuu ihmisten teoista. Yksityisistä ja julkisista, hyvistä ja pahoista, rakentavista ja purkavista, vastavoimien kilvoittelusta, teesistä ja antiteesistä. Ja historiaa varjelevat sen säilyttäjät. Jotta me ja meidän jälkeemme tulevat ymmärtävät mitä haluttiin, mistä unelmoitiin, mitä tehtiin ja miten onnistuttiin.

Työväen aate järjestäytyi Suomessa tosissaan 120 vuotta sitten. Kesällä SDP vietti Turun puoluekokouksen juhlaa ja nyt saamme kokoontua viettämään tänne Työväen arkiston juhlaa. Suomen Työväen Arkiston perustaminen tapahtui SDP:n Kotkan-puoluekokouksessa vuonna 1909. Perustaminen tapahtui pohjoismaisen mallin mukaisesti ja Sosialistisen Internationaalin suosituksia noudattaen.

Suomessa arkiston perustamisen taloudellinen päävastuu oli Sosialidemokraattisella puolueella, muissa pohjoismaissa ammattiyhdistysliikkeellä. Myös Suomessa Suomen Ammattijärjestö oli mukana arkistonhallinnossa, mutta se olisi halunnut lykätä perustamista huonon taloudellisen tilanteensa vuoksi.

Vuonna 1910 SDP puolueneuvoston hyväksymien sääntöjen mukaisesti Suomen Työväen Arkiston tehtävänä oli koota ja säilyttää Suomen työväenliikettä koskevia kirjoitettuja ja painettuja asiakirjoja, kirjoja, lehtiä sekä kuvia. Samoin kerättiin dokumentteja tärkeimmistä ulkomaisista työväenliikkeistä. Aineistot tuli ohjesäännön mukaisesti pitää kaikkien halukkaiden tutkittavana.

Arkisto selvisi sisällissodasta varsin vähäisin tappioin. Arkiston talteen siirretty puhelinlaite katosi, ja kassasta löytyi väärennetty 500 markan seteli. Sisällissodan jälkeen Helsingin Työväenyhdistys ja viereinen Työmies-lehden talo ja sen mukana koko arkisto otettiin takavarikkoon. Arkisto oli suljettuna ja takavarikossa kesäkuun lopulta 1918 tammikuulle 1919.

Ensimmäiset arkistonhoitajat olivat puoluesihteereitä ja kansanedustajia, kuten Yrjö Sirola ja K.H. Wiik. He hoitivat arkistoa muiden töidensä ohella. Arkiston taloudesta huolehti puolueen taloudenhoitaja. Kaiholla ajattelen tilannetta jossa puoluesihteeri voisi välillä antautua arkistojen aarreaitan pariin. Ehkä osa varastoista olisi jopa Faradayn häkkejä vailla mobiiliverkkoa.

Työväen Arkisto toimi ensimmäiset 50 vuotta hyvin niukoin resurssein SDP:n, muutaman muun työväenjärjestön, säätiön, pienen valtionavun ja Helsingin kaupungin avustamana.

SDP:ssa kuitenkin ymmärrettiin, että julkisen tuen saamiseksi arkistolle puoluesidonnaisuus oli suuri haitta. Siksi arkisto irrotettiin näennäisesti puolueen alaisuudesta ja organisaatiosta. Vuonna 1945 SDP esitti ja viranomaiset hyväksyivät Työväen Arkiston Säätiön säännöt ja puolue lahjoitti kaikki kokoelmat Työväen Arkiston Säätiön hallintaan. Arkiston virallinen nimi oli tuohon asti ollut Suomen Työväen Arkisto, tästä eteenpäin se oli Työväen Arkisto.

Työväen Arkiston talous perustui pääasiassa arkiston taustaorganisaatioiden tukeen. Puolue ei ollut niistä ainoa. Vuodesta 1948 arkisto sai toimintaansa harkinnanvaraista valtionapua ja Helsingin kaupungin avustusta. Arkistonhoitaja anoi säännöllisesti tukea säätiöiltä ja työväenliikkeen järjestöiltä, ja sitä saatiin mm. Wihurin säätiöltä, eduskunnan alaiselta Längmanin rahastolta, Helsingin kaupungilta, Kansan Sivistysrahastolta, Yhteismainos Oy:ltä, SAK:lta ja Kulutusosuuskuntien Keskusliitolta. Myös ammattiliitot tukivat aika ajoin rahallisesti omien arkistojensa järjestämistä.

Kiitos on syytä myös esittää näille tahoille.

SDP:n puoluehajaannuksesta kärsi myös Työväen Arkisto. Kertyi velkoja, tilat kävivät ahtaaksi eikä työvoimaa ollut kuin kaksi henkilöä. Silti arkistoa pidettiin auki kaikkina arkipäivinä ja lauantaisin. Arkiston kirjastosta lainattiin yli 10 000 kirjaa vuosittain.

Matkan varrelta on poimittavana oppi: Niin yhteiskuntien tulevaisuutta, kuin ymmärrystä menneisyydestä muokataan laeilla. Ja niidenkin takana on yksilöiden tahtoa ja näkemystä.

Historiantutkija ja SDP:n harmaan eminenssin Matti Niemisen kausi arkistonhoitajana alkoi vuonna 1960. Hän ryhtyi puuhaamaan puolueen ja sen eduskuntaryhmän tuella lakisääteistä valtionapua arkistolle. Pian hän havaitsi, että se oli mahdollista vain, jos valtionapua saataisiin myös muiden puolueiden keskusarkistoille. Matti Niemistä voi siis hyvällä syyllä pitää yksityisarkistolain isänä.

Laki säädettiin vuonna 1974 ja arkisto alkoi saada 80%:sta valtionapua arkistokelpoisiin menoihinsa. Vuonna 1975 Työväen Arkisto pystyi palkkaamaan kaksi maisteria töihin, Matti Simolan ja Esa Lahtisen. Siitä lähti käyntiin arkiston ammatillinen kehitys Valtionarkiston, nykyisen Kansallisarkiston ohjauksessa. Myös taloudellisesti arkisto pääsi itsenäisempään rooliin.

Jälkeenpäin arvioiden Arkiston historian kannalta yksityisarkistolain läpivieminen oli ratkaisevaa. Ilman sitä arkisto ei olisi voinut kehittyä tieteelliseksi, maamme johtavaksi yhteiskunnalliseksi ja sosiaalihistorialliseksi arkistoksi. Myös vuonna 1960 perustetun Työväen Muistitietotoimikunnan sihteeri siirtyi osaksi arkiston henkilökuntaa. Työväen Arkisto on tänä päivänä myös huomattava muistitietoa säilyttävä ja keräävä arkisto.

Yksityisarkistolailla oli huomattavia seurauksia arkiston kokoelmille: valtionapua ei enää saatukaan kirjaston eikä museokokoelmien kartuttamiseen eikä hoitamiseen. Arkistonhoitaja Esa Lahtisen johdolla perustettiin Työväenperinne ry, joka puolestaan perusti 1986 ja ylläpitää edelleenkin Työväenliikkeen kirjastoa. Yli 100 000 kirjaa ja painotuotetta siirtyi kirjaston kokoelmaksi. Myös Kansan Arkiston kokoelmia siirtyi kirjastoon.

Toinen seuraus yksityisarkistolailla oli Työväen Keskusmuseoyhdistyksen ja sen myötä Työväen Keskusmuseon, nykyisen Työväenmuseo Werstaan perustaminen vuonna 1988. Arkiston kaikki museo- ja taide-esineet sekä STS-pankkimuseo siirtyivät Tampereelle. Kirjasto ja museo ovat molempien vasemmistopuolueiden yhteisesti hallinnoimia laitoksia.

Suomi on hoitanut työväenperinnekenttänsä hyvin. Työväen Arkisto, Kansan Arkisto, Työväenliikkeen kirjasto ja Työväenmuseo Werstas ovat työväen muistiorganisaatioina voineet kehittyä pitkäjänteisen työn ja valtionavun tuella. Tämä on Euroopassa ja maailmanlaajuisesti esimerkki siitä, että tasa-arvoa ja hyvinvointia kaikille tavoittelevan kansanliikkeen, työväenliikkeen, perinnettä ja muistia arvostetaan.

Työväen Arkistossa on maamme historiasta ja yhteiskunnallisen kehityksestä keskeistä lähteistöä. On tärkeää, että kansanliikkeellä, joka puolustaa ja kehittää yhteiskuntamme demokratiaa, on vahva muisti: tallessa on asiakirjoja ja muistitietoa, äänitteitä, lehtiä, lauluja ja runoja, jotka kertovat työväenliikkeen nais-, nuoriso- tai eläkeläistoiminnasta, rauhantyöstä, poliittisesta ja ammatillista liikkeestä, osuuskauppa- ja kuluttajatoiminnasta, seksuaalisen tasa-arvon kehittymisestä tai yksinäisten äitien ja Ensi Kotien asemasta. Tätä tärkeää työtä demokratiamme hyväksi tallentaa Työväen Arkisto.

Mennyt ja tuleva velvoittaa myös SDP:tä puolueena. Puolueella on kirjoittamatta oma historiansa 1900-luvun jälkipuoliskolta ja samalla toiminnastamme kertyy jatkuvasti uutta digitaalista tietoa, joka uhkaa hävitä historian bittiavaruuteen. SDP:n 120- ja Arkiston 110-vuotinen taipale onkin oiva hetki luvata, että puolueena aloitamme uudelleen historiankirjoitushankkeen ja tehostamme arkistointikäytäntöjä vastaamaan digitaalisen ajan vaateita. Myös me olemme vastuussa demokratian muistista.

Historiaa varjelevat sen säilyttäjät. Jotta me ja meidän jälkeemme tulevat ymmärtävät mitä haluttiin, mistä unelmoitiin, mitä tehtiin ja miten onnistuttiin. Churchillin kotimaassa on toivottava, että lopuksi jos ei järki – niin ainakin itsesuojelu – astuu peliin.

Ja meistä kullekin niin yksilönä kuin organisaationa on hyvä muistaa tuon aktiivisen historiaharrastajan toinenkin lausahdus: ”Historia tulee olemaan minulle ystävällinen, sillä aion kirjoittaa sen itse.”

Onnittelut 110-vuotiaalle Työväen Arkistolle!