Puoluesihteeri Antton Rönnholmin avauspuheenvuoro Kansanvallan puolesta -seminaarissa

Ajankohtaista 11:33

Kansanvallan puolesta -seminaarin avauspuheenvuoro 8.12.2018 Paasitornissa Helsingissä
Puoluesihteeri Antton Rönnholm

Arvoisat läsnäolijat, seminaarimme asiantuntijat, hyvät toverit, hyvä yleisö

Tasan vuosi sitten itsenäisyyden juhlavuonna vuonna koin kulttuurielämyksen, joka liittyi satavuotiseen historiaamme. Näytelmässä Erottaja 1917-1918 kuvattiin palvelijatar Ida Redsvenin kohtalokkaasti päättyvä tarina kansalaissodan ajalta. Siitä miten punainen valo syttyi Hakaniemen tornissa 27.1. ja mitä sitten tapahtui. Siitä miten yksittäisen ihmisen toiveet oikeudesta ja unelmat vapaudesta murskautuvat historian pyörteissä.

Näytelmä esitettiin Helsingin Erottajalla aivan lähellä Smolnaa, jossa punaiset pitivät päämajaansa. Nyt vastapäätä teatteria sijaitsee Perussuomalaisten puoluetoimisto. Näytelmän havainto on, että kaikki halusivat parempaa ja kaikki kokivat olevansa oikeassa. Ja miten kaikki alkoi huutamisesta.

Näytelmä kertoi dramaattisista vaiheista miten sotaan päädyttiin, mutta ei siitä mitä sen jälkeen tapahtui. Vuosi 1918 oli dramaattinen, mutta se oli kuitenkin yksi vuosi. Sitä on seurannut sata aivan toisenlaista vuotta. Miten ne alkoivat? Ja mitä sitten tapahtui? Kuinka SDP:sta tuli SDP ja Suomesta Suomi?

***

”Koskaan ei ole työväenliikkeen keskuudessa tervehditty sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän kokoontumista niin suurella tyydytyksellä kuin nyt.” Näin sanoi Väinö Tanner avatessaan Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän kokouksen maaliskuussa 1919 pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen.

Aihetta tyytyväisyyteen – jopa ihmetykseen – oli. Suomessa kyettiin järjestämään eduskuntavaalit vain vajaa vuosi sen jälkeen, kun verinen ja kansakuntaa repivä sisällissota oli käyty. Vaaleissa SDP saavutti 80 paikkaa eli saman verran kuin ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa 1907, vaikka suuri osa sen kannattajia virui vielä vankileireillä tai oli vailla kansalaisluottamusta.

Jo vuoden 1918 lopulla oli pidetty maan ensimmäiset kunnallisvaalit. Toipumisen mahdollisuudesta kertoi, että sisällissodan verisimpiin kuuluvalla näyttämöllä Tampereella sosialidemokraatit saavuttivat reilun enemmistön. Valtuuston johtoon valittiin Emil Viljanen, joka ei kuulunut punakaartin kannattajiin, mutta oli keskeisesti osallistunut sisällissodan aikaiseen kunnallishallintoon.

Väinö Tanner oli valittu SDP:n johtoon joulukuussa 1918 pidetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa, jossa puolue asettui yhteistyön ja väkivallattomuuden tielle tavoitteidensa ajamiseksi. Kokouksen aikaansaamista kiirehtivät sisällissodasta syrjään jättäytyneet sosialidemokraatit kuten Tanner, Matti Paasivuori. Julius Ailio, Väinö Wuolijoki ja Miina Sillanpää. He olivat vielä sotatoimien jatkuessa vedonneet niiden lopettamiseksi mm. näin: ”Siis alas aseet kaikkialla ja palatkaamme länsimaisen sosialidemokaratian taistelutapoihin, palatkaamme eduskunnalliseen työhön ja aseettomaan järjestötoimintaan.”

Professori emeritus Seppo Hentilä muistuttaa kirjassaan Pitkät varjot, että sisällissodassa jälkiselvittelyineen kuoli noin 37 000 ihmistä. Se ylittää talvisodan sotilas- ja siviiliuhrien määrän kymmenellä tuhannella. Hirmutekoihin oli sorruttu molemmin puolin. Hävinneiden taakka ja katkeruutta lisäsi, että laittomiin teloituksiin syyllistyneet voittajat saattoivat jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tähän liittyy myös henkilökohtainen kokemus. Jälkikäteen osa punakaartilaisista kääntyi kommunisteiksi ja siis aseellisen kumouksen kannattajaksi ja jatkajiksi. He halusivat kostoa. Osa vetäytyi omiin oloihinsa politiikan ulkopuolelle. Sen sijaan oma isoisäni Armas, juuri punakaarti-kokemuksen seurauksena, tuli vakuuttuneeksi, että pohjoismainen sosialidemokratia, joka ei hyväksynyt muita aseita kuin aktiivisen ja avoimen kansalaistoiminnan ja vaalilipun, on oikea tapa muuttaa yhteiskuntaa.

Kun kommunistit kysyivät häneltä, että kuinka entinen punakaartilainen voi sosialidemokraatti, niin hän vastasi, että juuri siksi. Eli hän oli kokenut väkivallan vääräksi keinoksi. Tästä seurasi omaan sukuuni isäni ja isoisäni toimesta 100 vuotta kunnallista demokratiaa.

***

Vuoden 1918 tapahtumia on käsitelty kuluvan vuoden ajan monipuolisesti sekä tieteen että taiteen keinoin, mutta myös kansalaiskeskusteluissa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että yhteiskunta saatiin vaikeuksista ja jännitteistä huolimatta aika nopeasti toimimaan – ja Suomi säilyi sen ansiosta vaikkakin rimaa hipoen demokratiana 1930-luvun ääriliikkeiden paineissa toisin kuin valtaosa eurooppalaisista valtioista.

Sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen nimittäminen joulukuussa 1926 oli osoitus maltillisten voimien otteesta. Sitä kuvaa hyvin Edistyspuolueen J.H. Vennolan puheenvuoro eduskunnassa, kun Tanner esitteli ohjelmaansa. ”On tullut mahdollisuus, että nämä kansanainekset, jotka silloin seisoivat toisiaan vastaan, voivat työskennellä maan hyväksi niin, että voimme alistua toistensa johdon alaisiksi maan kohtaloissa.”

Hyvät kuulijat

On arvokasta, että olemme saaneet tänään joukon maan parhaita asiantuntijoita pohtimaan kansanvallan rakentamista ja puolustamista maailmansotien välisenä aikana ja sotien jälkeisinä vaaran vuosina. Niitä seuraavia sataa vuotta. Suomen tarina on selviytymisen, eteenpäin katsomisen ja yhteistyön tarina. Osansa siinä on myös SDP:lla yhdessä muiden maltillisten voimien kanssa.

Aiheemme on tärkeä ohi sen historiallisen merkityksen. Liberaalia demokratiaa – joka merkitsee siis edustuksellista demokratiaa, oikeusvaltiota ja yksilön vapauksien suojaa – haastetaan tänään taas rajusti. Myös sopimiseen perustuva kansainvälinen järjestelmä, joka on etenkin pienten valtioiden suoja ja vakaan kehityksen lähde. horjuu autoritaarisesti hallittujen valtakeskusten nousun myötä. Näihin haasteisiin vastaamisesta puhumme seminaarin toisella puoliskolla.

Yhden näkökulman haluan tuoda vielä ihan lopuksi keskusteluun. Professori Jaakko Paavolaisen 1960-luvulla julkaisemat teokset punaisesta ja valkoisesta terrorista olivat aivan keskeisiä omalle menneisyyden hallinnallemme. Ne katkaisivat sisällissotaan liittyvän vaikenemisen ja mursivat vallalla olleen voittajien tulkinnan suuresta kansallisesta tragediastamme.

Paavolainen kirjoittaa työstään näin :”Kannustavasta etuoikeudesta saada kokea taikka ainakin kuvitella olevansa jonkinlainen ’tienraivaaja’ tällä tutkimuksen alueella tekijä saa ennen kaikkea kiittää sitä yhteiskuntaa, jossa hän on syntynyt. Missä muualla on yhteiskunta, jossa myös voittajien teoista kertovat lähteet ovat tunnollisesti säilytetyt ja vapaasti käytettävissä 50 vuotta tapahtumien jälkeen, jossa voidaan ’kertoa kaikki´? Sellaisia yhteiskuntia on vain Pohjoismaissa.”

Tuo toteamus on puhutteleva ja ajankohtainen myös tämän päivän Euroopassa, jonka monessa maassa demokraattisen oikeusvaltion rakentaminen on tuskallista ja historian haamut nousevat pelottavalla tavalla esiin. Myös meillä Suomessa.

***

Pisin matka Helsingissä vuonna 1918 oli matka Pitkänsillan yli. Pisin matka nyky-Suomessa ei ole Utsjoelta Hankoon. Se on ollut kävely Rautatientorin poikki tai pari päivää sitten kahden kulkueen marssi Helsingin sisällä. Vaikka leirit ja liput siivotaan, niiden läsnäolo merkki siitä, että historia ei ole loppu. Seuraavakin vuosisata demokratiaa on huollettava.

Iida Redsvenin hahmo kertoi alussa mainitsemani näytelmän lopussa. ”En pelkää. Ajattelen sitä mitä olisi voinut olla. Ei se niin kovin paljoa ole.” Hän unelmoi ennen lopullista: ”Meri kimaltelee. Olemme vapaita niin kuin ihmiset ovat.”

Vuosisata Iidan jälkeen keväällä 2019 meidän tehtävämme ei sytyttää valoa torneihin, vaan suomalaisten sisälle. Valo ei pala vain punaisena, sinivalkoisena, tai kutsu suomalaisia ottamaan puoliaan. Se palaa kaikissa sateenkaaren väreissä ja kutsuu pois huutavista leireistä yhteen aaltoon, jossa ihmiset ovat, niin vapaita kuin ihmiset ovat.