Merja Mäkisalo-Ropposen puhe vappuna Kontiolahdella

Vappu2018 13:00

Merja Mäkisalo-Ropponen

Kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen
Vappu 2018 Kontiolahti (Lehmo)

Oikein hyvää vapun juhlaa kaikille!

Vietin toissa viikolla 60-vuotissyntymäpäiviäni ja sallinette, että tässä vappupuheessanikin muistelen menneitä ja peilaan tämän hetkistä yhteiskunnallista tilannetta omaan elämäntarinaani.

Minä ja monet muut 50- ja 60 –luvulla syntyneet suomalaiset olemme saaneet kasvaa aikuisiksi ja siirtyä työelämään aikana, jolloin pohjoismainen hyvinvointivaltio kasvoi ja kehittyi. Synnyin köyhän perheen kuopukseksi ja ainoaksi tytöksi. Vanhemmillani ei ollut varaa kouluttaa kolmea vanhempaa veljeäni, mutta minut – ainoan tyttärensä – he halusivat laittaa oppikouluun. Vanhempani olivat sitä mieltä, että poikien on aina helpompi pärjätä elämässä, mutta tyttö tarvitsee koulutusta pärjätäkseen.

Oppikoulun jälkeen siirryin työelämään. Sain hyvän työpaikan apteekista, enkä uskonut tarvitsevani ylioppilastutkintoa mihinkään. Apteekissa ollessani kouluttauduin ensimmäiseen ammattiini farmanomiksi (nykyisin lääketyöntekijä). Opiskelu tuntui mukavalta, joten jatkoin opintoja; ensin vastaanotto-osastoavustajaksi, sairaanhoitajaksi ja erikoissairaanhoitajaksi. Olin välillä töissä ja etenin sitten taas opintopolkuani. Perustin perheen ja sain kolme lasta. Halusin jatkaa opiskelua, joten suoritin kaksi maisterintutkintoa ja lisensiaattitutkinnon. Väitöskirjan tein kolmen lapsen yksinhuoltajana. Ilman hyvinvointiyhteiskunnan tukirakenteita, tämä ei olisi ollut mahdollista. Hyvinvointiyhteiskuntamme perusajatus on ollut, että synnyitpä köyhään tai rikkaaseen kotiin, tytöksi tai pojaksi, terveeksi tai sairaaksi, maalle tai kaupunkiin, sinulle annetaan mahdollisuus kasvaa omaan potentiaalisi.

Nyt tilanne on muuttunut. Hyvinvointivaltio on alkanut rapautua ja sosiaalinen kierto vaikeutua. Pienituloisen perheen lapsi menee todennäköisemmin ammatilliseen oppilaitokseen kuin lukioon ja useammin korkeakouluun opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja sosiaalityöntekijäksi kuin lääkäriksi ja juristiksi. Yksi syy tähän on jo opintotuen muuttuminen lainapainotteisemmaksi. Suuren lainan ottaminen köyhän perheen nuorelle on suurempi riski kuin rikkaan perheen.

Päiväkotien ja koulujen resursseja on heikennetty ja eriarvoisuus tullut sinnekin. Suuremmat ryhmäkoot haittaavat eniten niiden perheiden lapsia, joiden vanhemmilla ei ole mahdollisuutta tukea ja ohjata lapsiaan opiskelussa eteenpäin. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoitukset tarkoittavat, että työttömien lapset saavat vähemmän varhaiskasvatusta, vaikka varhaiskasvatuksen tiedetään olevan paras keino tasoittaa koulunkäyntivalmiuksia eri perhetaustoista tulevien lasten kohdalla. Eri kouluissa voi peruskoulun aikana oppituntien määrässä olla jopa lukukauden ero.

Hyvät ystävät!

Vain koulutuksella, koulutustason nostella ja elinikäisellä oppimisella pystymme turvaamaan hyvinvointiyhteiskunnan myös tulevaisuudessa. Koulutus on yksittäiselle kansalaiselle ja koko yhteiskunnalle parasta turvaa alati muuttuvassa maailmassa. Eheän koulutus- ja oppimisjatkumon rakentaminen alkaen varhaiskasvatuksesta yliopistoihin ja työelämän muunto- ja täydennyskoulutuksiin saakka on paras tulevaisuuden investointi, jonka voimme tehdä. Suomi ei koskaan pysty kilpailemaan palkoilla, mutta voimme pärjätä kilpailussa osaamisella, tiedolla ja taidolla.

Ilman ammatillista koulutusta ei työelämässä enää pärjää ja siksi esimerkiksi oppivelvollisuuden pidentäminen 18 vuoteen on tärkeää. Tarkoitus ei ole istuttaa kaikkia nuoria koulunpenkillä väkisin, vaan tavoitteena on auttaa jokaista nuorta löytämään itselleen oma opintopolkunsa. Oppivelvollisuuden pidentäminen tarkoittaa siis myös 10-luokka toiminnan, valmentavan koulutuksen, työpajatyöskentelyn, oppisopimuskoulutuksen ja muiden uusienkin opintoväylien kehittämistä. Tärkeintä on, että nuori ohjataan tavoitteellisen oppimisen piiriin, eikä jätetä tyhjän päälle.

Hyvät toverit

Hallituksen tapa hoitaa asioita kärkihankkeilla ei ole onnistunut. En vastusta kehittämistä – päinvastoin –  mutta pelkästään hankkeilla ei epäkohtia korjata, jos toimintaan ei ohjata resursseja. Hyvä esimerkki tästä on ammatillisen koulutuksen reformi. Ensin oppilaitoksilta vietiin rahat ja sitten sanottiin, että kehittäkää. Ymmärrän hyvin opettajia, jotka kokevat tilanteen lähes toivottomaksi.

Myös vanhustenhoidossa hallitus uskoo hankkeisiin. Se on hehkuttanut esimerkiksi kotihoidon- ja omaishoidon kehittämishankkeita, mutta samaan aikaan tilanne näyttää monin paikoin menneen huonompaan suuntaan.

Viime torstaina kyselytunnilla keskusteltiin kotihoidon tilanteesta ja ministeri Saarikko lopulta myönsi, että kotihoidossa on paljon korjattavaa. Helmikuussa hän vielä totesi, että kotihoidon tilanne ei ole niin synkkä kuin annetaan ymmärtää.

Kotihoidossa on alueellisia eroja, mutta kokonaisuutena on syytä vakavaan huoleen. Esimerkiksi Muistiliittoon – ja myös minulle henkilökohtaisesti – tulee hoitotyöntekijöiltä ja omaisilta jatkuvasti viestejä siitä, ettei kotihoito ole enää inhimillistä. Oikeusoppineiden mukaan kotihoidossa on jopa heitteille jättöä. Kaikkein heikoimmassa asemassa ovat yksin asuvat muistisairaat.

Kotihoidossa on toisaalta liian vähän henkilökuntaa, mutta toisaalta ongelmana on se, ettei meillä ole riittävästi kotihoidon ja laitoshoidon välillä olevia yhteisökoteja – esimerkiksi tehostettua palveluasumista. Onkin käsittämätöntä, että Siun sotessa on päätetty vähentää tehostetun palveluasumisen paikkoja.

Kyselytunnilla ministerikin myönsi, että tehostettua palveluasumista on tarkoitus tavoitteellisesti edelleen vähentää ja siirtyä entistä enemmän kotihoitopainotteisiin palveluihin. Tämä kommentti osoittaa, ettei ministerillä ole tilannekuva kohdallaan muistisairaiden tilanteesta. Kotona asuu tälläkin hetkellä yksin muistisairaita, jotka eivät muista syödä ja juoda, eivät tiedä missä vessa on ja ovesta ulos mentyään eivät tiedä, missä he ovat. Ministeri on tarjonnut ratkaisuksi teknologiaa. Näiden ihmisten kohdalla teknologia ei auta. He tarvitsevat ympärivuorokautista hoivaa yhteisökotityyppisessä yhteisössä. Ministerin hokemasta mantrasta huolimatta, muistisairaan ikäihmisen paras paikka ei tietyssä sairauden vaiheessa ole enää oma koti.

Hyvät toverit

Myös asenteiden tasolla ”omissa kuplissa” eläminen on lisääntynyt. 1970-luvulla kukaan ei ”pröystäillyt” rahoillaan eikä vaatinut urheilukilpailuihin VIP-katsomoita. Nyt hyvätuloiset ja ”tavallinen” kansa istuvat eri katsomoissa. Isommissa kaupungeissa alkaa olla jo rikkaiden ja köyhien kaupunginosia. Olen tavannut hyvätuloisia ihmisiä, jotka eivät usko pienituloisten eläkeläisten joutuvan Suomessa valitsemaan lääkkeiden ja ruoan välillä. Olen kuullut myös sanottavan, että ruokajonossa olevat ja pitkäaikaistyöttömät ovat laiskoja.

Päällimmäinen tunteeni tästä muutoksesta on suru. Miten olemme voineet kadottaa sen viisauden, että sivistyneen yhteiskunnan tunnistaa siitä, miten eniten apua tarvitsevia kohdellaan. Toisaalta on syytä muistaa, että pitkässä juoksussa maailman menestyneimmät maat ovat niitä, joissa tuloerot ovat pieniä ja kaikista pidetään huolta. Suomen vahvuus on aina ollut yhteen hiileen puhaltaminen. Nyt entistä useammin kuulen puhetta siitä, että ”jokainen on oman onnensa seppä”.

Meidän sosialidemokraattien tehtävä on pelastaa hyvinvointiyhteiskunta ja varmistaa, että yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden arvot ohjaavat yhteiskuntamme kehittämistä jatkossakin. Tiedämme historiasta – sadan vuoden takaisista tapahtumista – valitettavan hyvin, mitä voi tapahtua jos epäoikeudenmukaisuuden  ja eriarvoisuuden annetaan liiaksi kasvaa.

Ei rikota sitä, mikä on meidän vahvuus! Samassa veneessä oleva kansakunta!

Hyvät toverit, meillä on tehtävä, johon tarvitaan meitä kaikkia!