Välikysymys palkkatasa-arvosta

Sukupuolten palkkauksen tasa-arvoisuuden lisääminen on ollut yksi suomalaisten työmarkkinoiden pysyvimpiä haasteita viime vuosikymmeninä. Naisvaltaisten alojen palkkataso laahaa yhä työn vaatimuksiin nähden tyypillisesti miesvaltaisia aloja jäljessä. Nämä alat ovat viimeisillä työehtosopimuskierroksilla pyrkineet nousemaan palkkakuopasta hakemalla työehtosopimusratkaisuja, jotka ylittäisivät tasoltaan yleisen palkkakehityksen. 

Nyt hallitus pyrkii esityksellä HE 146/2024 estämään palkkakuoppa-alojen yritykset parantaa suhteellista asemaansa. Esityksen ydinsisältö on pyrkimys rajoittaa valtakunnansovittelijan toimintavapautta ja sitoa hänen kätensä työriitojen sovittelussa niin, että hän ei tekisi esityksiä, joiden taso ylittää vientialojen palkkaratkaisun. Vaikka hallitus on valmistelun kuluessa joutunut muuttamaan esityksen sanamuotoja vähemmän ehdottomiksi, käy tämä tarkoitus kuitenkin edelleen selkeästi ilmi hallituksen esityksestä.

Suomen työmarkkinoilla vakautta ja jatkuvuutta on perinteisesti ylläpitänyt läpi puoluekentän jaettu ymmärrys siitä, että valtiovallan ei pidä ryhtyä sotkeutumaan neuvotteluiden kautta tapahtuvaan palkanmuodostukseen tai mikromanageroimaan yksittäisiä neuvottelukysymyksiä työmarkkinoilla. Hallitus on nyt tästä yleisesti viisaaksi hyväksytystä linjasta poiketen lähtenyt murentamaan valtakunnansovittelijan riippumattomuutta, joka on ollut olennaisen tärkeä osa suomalaista työmarkkinajärjestelmää.

Hallituksen esityksen vaikutukset

Hallituksen esityksen häviäjät ovat selvät. Jos vientialat määrittävät palkankorotusten enimmäistason, on muiden alojen mahdotonta parantaa omaa asemaansa suhteessa niihin. Kärsijöinä ovat alat, jotka ovat matalasti palkattuja, joko suhteessa työn vaatimuksiin tai absoluuttisesti. Nämä ovat yleensä naisvaltaisia aloja, joissa työskennellään esimerkiksi hoito- ja hoivahenkilöstönä, opettajina, varhaiskasvatuksen ammattilaisina tai kaupan alan myyjinä. Esityksellään hallitus vaikeuttaisi näin sukupuolten tasa-arvon vahvistamista työmarkkinoilla. Samalla esitys toisaalta rajoittaisi myös muiden julkisen alan työntekijöiden kuten poliisien tai puolustusvoimien henkilökunnan henkilöstön mahdollisuuksia parantaa palkkaustaan.

Lähivuosikymmeniltä löytyy erityisesti kaksi merkittävää tapausta, jossa yksittäinen suurempi ala on poikennut selvästi ylöspäin yleisestä palkankorotuslinjasta. Näissä on kyse terveydenhuollon hoitohenkilöstön neuvottelutuloksista 2007 ja 2022. Hallituksen esityksen ongelmallisuus tasa-arvon suhteen on ilmeinen, jos sillä pyritään jatkossa poistamaan torjumaan naisvaltaisten palkkakuoppa-alojen mahdollisuudet yleistä linjaa korkeampiin palkankorotuksiin.

Vientialojen suuresta merkityksestä Suomen kansantaloudelle ei ole epäselvyyttä. Lakiesitys on kuitenkin omiaan vaikeuttamaan myös näiden alojen työehtosopimusneuvotteluja. Jos ne tosiasiallisesti joutuvat sopimaan palkankorotusten tasosta koko työmarkkinakentän puolesta, tuo se näihin Suomen talouden kannalta kiistattoman tärkeisiin neuvotteluihin valtavasti sellaisia intressejä, jotka eivät niihin kuuluisi. Suomalaisen työmarkkinamallin periaatteisiin on kuulunut, että eri alat neuvottelevat omat ratkaisunsa alan omien intressien ja olosuhteiden pohjalta ja sopimuskäytännöt pääsevät kehittämään yhteiskunnan eri sektoreiden kehityksen mukaisesti. Vientialojenkin pitäisi pystyä tekemään ratkaisunsa ilman, että niiden tarvitsee keskittyä sen vaikutuksiin läpi koko työmarkkinakentän.

Valtakunnansovittelijainstituutio on toistuvasti osoittanut kykenevänsä tuottamaan tasapainoisia esityksiä, joissa huomioidaan vahvasti Suomen talouden tilaa ja palkankorotusten yleistä linjaa. Samalla on ollut tärkeää, että sovittelijalla on ollut myös vapaus hakea erilaisia ratkaisuja ja huomioida eri alojen yksilöllisiä tilanteita. Tällä esityksellä rikottaisiin sovittelijan puolueettomuus, joka on ollut sovittelijan työn onnistumisen avaintekijä. Esityksen ei edes teeskennellä pyrkivän tasapuolisuuteen, vaan sen ainoa tarkoitus on hillitä palkankorotusten tasoa sitomalla sovittelutoiminta tosiasiallisesti palkkakattoon. Tämä paitsi vaikeuttaisi sovittelijan työtä ja veisi häneltä työkaluja, myös uhkaa heikentää sovittelijainstituutiota. Jos etukäteen on tiedossa, että sovittelija on sidottu edistämään tietynsisältöistä ratkaisua, on vaikea odottaa osapuolten kovin tosissaan panostavan ratkaisun hakemiseen sovittelijan luona. Vaarana on, että sovittelijan luona käymisestä tulee pakollinen muodollisuus, joka ei enää aikaisemmalla tavalla edesauta tosiasiallisesti sovun syntymistä.

Hallituksen esitykseen kohdistunut laaja kritiikki

Hallituksen esitys on eri vaiheissaan kohdannut runsaasti perusteltua kritiikkiä. Työmarkkinatoimijoiden lisäksi esimeriksi oikeuskansleri on esitysluonnoksesta antamassaan lausunnossa katsonut, että kyseessä on ”uusi linjanveto, jossa lakisääteisesti puututtaisiin työehtosopimusten vapauteen”. Oikeuskanslerin mukaan tällainen avaa tulevaisuudessa ennalta-arvaamattomia vaikutuksia ja ”vaarana on, että puuttumalla työmarkkinajärjestöjen sopimusautonomiaan ja sovitteluinstituution riippumattomuuteen lainsäädännön keinoin, saatetaan vaarantaa epätarkoituksenmukaisella ja oikeudellisesti ongelmallisella tavalla sopimustoimintaan perustuvan työmarkkinajärjestelmän toimivuutta”.

Jos hallitus ei ole valmis kuuntelemaan asiantuntijoita, työntekijäjärjestöjä tai kansalaisia, voisiko se kuunnella edes valtioneuvoston oikeuskansleria? Pidemmällä aikavälillä se, että politiikka ryhtyy sekaantumaan työmarkkinoiden palkkaneuvotteluihin, ei palvele kenenkään etua. Kun portit kerran avataan, niitä voi olla vaikea saada taas kiinni. Lopputuloksena voi olla vaalikausittaisten hallitus- ja oppositio –asetelmien mukaan muuttuva sääntely ja eduskuntavaaleissa hankala huutokilpailu palkankorotuksista. Tällaisen asetelman vahingollisuuden luulisi olevan ainakin pääministeripuolueen muistissa.

Yhteenveto

Hallitus on välillä puolustellut esitystään myös sillä, että se ei oikeastaan muuttaisi mitään tai vaikuttaisi suuremmin mihinkään. Selitys ei ole uskottava, kun samaan aikaan hallitukselle on ollut selkeästi äärimmäisen tärkeä runnoa laajasti kritisoitua lakia kaikesta huolimatta eteenpäin.

On sinänsä täysin perusteltu vakiintunut käytäntö, että vientialojen palkkaratkaisu luo raameja työmarkkinoiden neuvottelukierrokselle.  Sen sijaan ei ole perusteltua, pyrkiä lainsäädäntöteitse estämään tästä linjasta poikkeamista silloin, kun sitä tarvitaan esimerkiksi naisvaltaisten matalapalkka-alojen palkkakuopan kiinni kuromiseksi. Nyt hallitus tekee esityksen, jolla pyritään varmistamaan, että kuopassa olevat myös sinne jäävät. Esitys on jatkoa hallituksen työntekijöiden asemaa johdonmukaisesti heikentävälle politiikalle. Se ei perustu todelliseen tarpeeseen, eikä se tuota Suomelle tai sen taloudelle hyötyä. Esitys on omiaan vain aiheuttamaan levottomuutta ja sekaannusta työmarkkinoilla ja heikentämään tärkeää valtakunnansovittelijainstituutiota. 

Edellä olevan perusteella ja Suomen perustuslain 43 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan välikysymyksen:

– Mikä on se todellinen konkreettinen tarve, johon hallitus esityksensä perustaa?

– Mitkä ovat ne valtakunnansovittelijan epäonnistumiset, joiden kaltaisia esitettävällä lailla pyrittäisiin jatkossa estämään?

– Katsooko hallitus todella, että poliitikkojen puuttuminen työmarkkinoiden neuvottelujärjestelmässä palkanmuodostukseen ja sopimusautonomiaan palvelee työmarkkinajärjestelmän toimivuutta ja vakautta pidemmällä aikavälillä?

– Onko hallituksen mielestä oikein pyrkiä estämään yleistä linjaa korkeammat palkankorotukset tilanteessa, jossa näitä ovat käytännössä hakeneet naisvaltaiset palkkakuoppa-alat?

– Miten hallitus näkee naisvaltaisten alojen palkkakuoppaan lukitsemisen vaikuttavan pyrkimykseen vahvistaa sukupuolten tasa-arvoa työmarkkinoilla?

– Jos vientialojen ratkaisua korkeampia palkkaratkaisuja ei saisi tulla, niin millä keinoin palkkakuoppa-alat voisivat hallituksen käsityksen mukaan nousta palkkakuopasta?

– Pitääkö hallitus todella valtakunnansovittelijan toimivaltuuksien rajoittamista lainsäädännöllä tehokkaana ja välttämättömänä keinona Suomalaisen vientiteollisuuden kustannuskilpailukyvyn vaalimiseksi?

– Erityisesti hoitoala kärsii jo sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuuttakin uhkaavasta työvoimapulasta. Julkisessa sote-toiminnassa ei palkkakuoppaa ole käytännössä mahdollista kuroa kiinni ilman keskimääräistä linjaa korkeampia yleiskorotuksia. Miten hallitus arvioi esityksensä vaikuttavan hoitoalan houkuttelevuuteen ja työvoiman saatavuuteen?

– Jos hallitus esittää, että ehdotettavan lain merkitys tai vaikutus on vähäinen, miksi sen pitää väkisin yrittää ajaa kyseistä lakia huolimatta kaikesta sen kohtaamasta vastustuksesta ja arvostelusta sekä työmarkkinoille aiheutuvasta levottomuudesta?